Tilaa Uutiskirje!

Tarkkailija, tarinankertoja

Ajankohtaiset
• Introvertti insinööri Juha Mikkonen oppi nauttimaan ihmisten kohtaamisesta ja löysi oman äänensä kirjoittajana.
• Mikkosen tyyliin kuuluvat perusteellinen taustatyö ja ajattelu, siten jutut kiteytyvät tarinoiksi.

Ensimmäinen lehtijuttu Savon Sanomien harjoittelijana toukokuussa 1990 on jäänyt Juha Mikkosen mieleen. Hänet määrättiin kirjoittamaan juttu vesitilanteesta. Entisenä vesipiirin suunnitteluinsinöörinä aihe oli hänelle tuttu ja haastateltavat vanhoja työkavereita. Kuitenkin Mikkonen mietti, miten yksi päivä riittäisi jutun kirjoittamiseen.

– Hieroin ihan rutiinijuttua pitkälle iltaan. Mietin, että ihmiset muodostavat käsityksensä asiasta nyt minun juttuni perusteella ja sen on oltava oikein, Mikkonen kertoo.

Otsalle nousi usein kesän aikana kylmä hiki, kun hän pohti juttujensa kärkiä. Onko uutiseksi nostamani asia nyt varmasti se olennaisin ja antaako oikean kuvan asioiden eri puolista?

Ensimmäisenä toimittajakesänä oli myös juttukeikka, joka näytti Mikkosen uran suunnan. Suomessa nähtiin täydellinen auringonpimennys ja sen kunniaksi järjestettiin Joensuussa suuri kylätapahtuma. Mikkonen lähetettiin kirjoittamaan reportaasi.

– Silloin hiffasin, mikä homman juju on. Tykkäsin siitä ja sain hyvää palautetta esimiehiltä ja lukijoilta.

Reportaasin kirjoittaminen on edelleen Mikkosen vahvin alue.

Lukeminen auttoi irti virastokielestä

Palataan kuitenkin ajassa taaksepäin siihen, miten Mikkosesta tuli ensin insinööri ja vasta sitten toimittaja.

Lukioaikana toimittajan ammatille nousi kynnykseksi se, että työssä pitäisi jututtaa ihmisiä. Se ei luonnistunut mieheltä, joka helpommin oli tarkkailija ja pohtija. Niinpä hän valitsi opinnot teknillisessä opistossa ja teki yhdentoista vuoden työrupeaman Kuopion vesi- ja ympäristöpiirissä.

Tekniikka ei kuitenkaan ollut Mikkosen juttu. 36-vuotiaana kahden pienen tytön asuntovelkaisena isänä hän teki rohkean ratkaisun ja päätti vaihtaa alaa.

– Kuulostaa kauhean juhlalliselta, mutta kun pääsin yliopistoon ja opiskelemaan tiedotusoppia, tunsin itseni etuoikeutetuksi. Halusin oppia ymmärtämään yhteiskuntaa ja sen rakenteita ja vuorovaikutuksia, Mikkonen kertoo.

Laman jälkeisessä Suomessa tuore toimittaja kamppaili työpaikan saamisesta, mutta myös omien tekstiensä kanssa.

Virastomenneisyys oli rasitteena kirjoittamisessa, vaikka Mikkonen tietoisesti pyrki siitä eroon.

– Kirjoitin siellä jykeviä suunnitelmia, sellaista helvetin byrokraattista kapulakieltä.

Mikkosen aikaan tiedotusopin opintoihin ei kuulunut luovaa kirjoittamista, mutta lukuharrastus ja yleisen kirjallisuuden opinnot antoivat ymmärrystä tarinoista.

Tekniikka ei kuitenkaan ollut Mikkosen juttu. 36-vuotiaana kahden pienen tytön asuntovelkaisena isänä hän teki rohkean ratkaisun ja päätti vaihtaa alaa.

Kotona Kuopiossa työhuoneen kirjahylly kertoo, mistä kotimaisista klassikoista toimittaja on oppinsa ammentanut: Pentti Haanpää, Väinö Linna, Veijo Meri, Kari Hotakainen, Juha Seppälä, Hannu Raittila, Petri Tamminen.

– Niissä hauskuus ei synny vitsin kertomisesta. Se on jossain pilkun välissä se nerokas klikkaus.

Myös Mikkosen teksteissä näkyy aivan omanlaisensa huumorintaju, kuvaa eräs työtoveri.

– Juha on loistava tarinankertoja, ja välillä hänen tekstinsä on romaanimaista. Hän osaa luoda sellaisen kertojan otteen, joka imaisee lukijan mukaansa, kertoo Väli-Suomen medioiden Sunnuntaisuomalaisessa yhtä aikaa ollut toimittaja.

Fiktion keinoin vaikeasta aiheesta

Mikkosen tyyliin kuuluu perusteellinen taustatyö ja penkominen. Hän hautautuu tilastoihin ja löytää niistä uutisia. Siihen kolme vuotta Sunnuntaisuomalaisessa antoi mahdollisuuksia. Oli kerrankin tilaa ja aikaa ajatuksille.

Sunnuntaisuomalaisen aikana ovatkin syntyneet monet Mikkosen tähän asti parhaista jutuista. Kuten ”Laulumaille takaisin”, joka on fiktiivinen kertomus siitä, mitä tapahtuisi, jos Karjala palautuisi Suomelle.

Tarina on kerrottu Karjalaan isomummonsa rantataloon muuttaneen vantaalaisen konsultin näkökulmasta. Toinen keskeinen hahmo on päähenkilön uusi naapuri Sergei. Näiden hahmojen kautta Mikkonen maalaa kuvan mielikuvitus-Karjalan teollisuudesta ja elinolosuhteista – ja maustaa ne huumorilla.

Yksi esimerkki on, kun kertojahahmo ja Sergei ovat matkalla eduskuntaan. Mukanaan heillä on 200 pulloa pontikkaa lastattuna ruumisarkkuun hautaustoimiston autossa. Kiinni he jäävät, sillä ”jukuripäinen poliisi halusi tarkastaa myös arkun”.

– Tämä on ihan tosielämästä peräisin oleva tarina, paljastaa Mikkonen.

Tarkkailu ja ajatustyö tuovat juttuihin sisältöä

Mikkonen on kunnostautunut myös Itä-Suomen kuvaajana. Vuonna 1996 tapetilla oli suurläänien perustaminen, ja Mikkonen lähestyi aihetta kiertämällä koko alueen sen äärilaitoja myöten.

Reissulta hän lähetti joka päivä lehteen 2 000 merkin ”postikortin”. Hän jututti ihmisiä muun muassa Hattuvaarassa, Savonlinnassa, Sysmässä ja Vieremällä. Matkan jälkeen Mikkonen kirjoitti Savon Sanomiin reissustaan aukeaman esseen, jossa hän pohti suurläänin merkitystä.

– Niissä jutuissa anti jää aika köykäiseksi, jos vain kertoo maisemista. Usein se sisältö tulee sitten oman mielen liikkeistä ja ihmisten kohtaamisista.

Yksi Mikkosen tärkeimmistä jutuista on ollut Joonaksen tarina, eli kertomus raa’an ja sattumanvaraisen väkivallan uhrina vammautuneesta nuoresta miehestä.

Artikkeli ”Piti tulla lääkäri” palkittiin Sanomalehtien Liiton paras juttu -kilpailussa 2008. Myöhemmin Mikkonen on päivittänyt Joonaksen tarinaa.

Savon Sanomissa Mikkosen seuranta-alueena ovat olleet rikos- ja oikeusjutut. Palattuaan Sunnuntaisuomalaisesta hän on ollut taittavana toimittajana, ja kirjoittaminen on jäänyt viime aikoina vähemmälle.

Toimitussihteerinäkin hänen tyylinsä on tavallista editoivampi, työtoverit kertovat.

Mikkonen kertoo, että hänen työtapansa on ”kävellä juttu kasaan”. Se tarkoittaa, että tilanteisiin täytyy mennä mukaan aistit valppaana, tarkkailla ja jututtaa ihmisiä, kirjata havaintoja ja toimia intuitiivisesti.

Ensimmäinen lause on ratkaisu tarinaan

Mikkonen esittelee pinon pieniä mustia vihkoja, jotka ovat täynnä tiheää kaunokirjoitusta. Niihin hän kirjoittaa havaintojaan ja ajatuksiaan. Tavallisille uutiskeikoille kelpaavat mukaan peruslehtiöt, mutta pienet mustat vihkot ovat pitempiä juttuprosesseja ja reportaaseja varten. Toisinaan Mikkonen kirjoittaa muistiin myös hyviä lainauksia lukemistaan romaaneista.

Hän ei harrasta prosessikirjoittamista, jossa juttua työstettäisiin kirjoittamalla uudelleen ja uudelleen. Sen sijaan hän ajattelee jutun selväksi ensin mielessään.

– Kun ensimmänen lause on selvä, koko juttu on ratkaistu, Mikkonen kertoo.

Otsikon ja jutun kärjen löytäminen on vaikeinta, mutta niiden kiteyttäminen selvittää, mistä jutussa olikaan kyse.

Sitä miten tarinat rakentuvat, Mikkonen ei osaa tarkemmin kuvata. Ne alkavat jostain yksityiskohdasta ja lähtevät siitä syvemmälle. Tarinan kaaren rakentaminen on hänelle tärkeää, jotta juttu ei lässähdä kasaan vaan ympyrän saa sulkeutumaan.

Enää Mikkonen ei tunne maailmantuskaa siitä, onko jutun kärki nyt absoluuttisesti olennaisin ja tärkein totuus. Yllättäen myös ihmisten kohtaamisesta on tullut uuden työn antoisimpia puolia.

– Sitä olen itsekin ihmetellyt, mutta jostakin se rohkeus tulee, kun on toimittajan roolissa.

Julkkisten jahtaaminen ei ole Mikkosen leipälaji, hän viihtyy tavallisten ihmisten parissa. Heitä hän osaakin kuunnella.

Parasta on kuitenkin itse kirjoittaminen ja koko jutun tekemisen prosessi.

– Kun on jokin idea ja alat haalia materiaalia, ja sitten kun tulee helmiä vastaan ja saa kaiken tämän puristettua mittaansa jutuksi.

Ja toisin kuin virastossa, sanomalehdessä ei ole ikuisuusprojekteja. Jutuilla on näkyvissä määränpää, ja niille voi laittaa pisteen.


Juha Mikkonen

  • Syntyi Leppävirralla 1953 ja kirjoitti ylioppilaaksi Leppävirran Yhteiskoulusta 1973.
  • Opiskeli Kuopion teknillisessä oppilaitoksessa tie- ja vesirakennusinsinööriksi. Työskenteli 11 vuotta Kuopion vesi- ja ympäristöpiirissä suunnitteluinsinöörinä.
  • Pääsi 1989 Tampereen yliopistoon opiskelemaan tiedotusoppia ja valmistui neljä vuotta myöhemmin maisteriksi. Luki sivuaineina sosiologiaa, yleistä kirjallisuutta ja kansainvälistä politiikkaa.
  • Aloitti 1990 Savon Sanomissa kesätoimittajana, työskenteli valmistumisen jälkeen pari vuotta Karttulan-Tervon-Vesannon Sanomissa ja sai vakinaisen paikan Savon Sanomien toimittajana 1998.
  • Oli Väli-Suomen sanomalehtien  sunnuntaisivuston Sunnuntaisuomalaisen toimittaja lähes kolme vuotta 2006–2008.
  • Savon Sanomissa Mikkonen on vastannut rikos- ja oikeusasioista. Syksyyn asti hän on taittavana toimittajana.

Lisää aiheesta

Uusin lehti

Tilaa uutiskirje

Varmista, että pysyt kärryillä, ja tilaa Suomen Lehdistön uutiskirje. Viikoittaisessa kirjeessä kerromme media-alan uusista kokeiluista, hyvistä käytännöistä, ilmiöistä ja sen, missä nyt mennään.

Podcast