Röyhkeä, analyyttinen vai empaattinen? Lehtijutun kertoja voi suhtautua päähenkilöönsä monin tavoin.
Tutkin kerran ison pinon lehtiä etsien henkilöjuttujen kertojien asenteita päähenkilöitään kohtaan. Useimmista jutuista kun on erotettavissa yksi, päällimmäinen asenne – suuret vaihtelut saman jutun sisällä tapaavat olla joko erityinen tehokeino tai ammattitaidottomuutta.
Neutraalin kertojan löytää helpoimmin asiakeskeisestä henkilöjutusta. Jutun tyyli on uutismaisen toteava. Kertoja pitää oman äänensä ja haastateltavan äänen selvästi erillään toisistaan, eikä osoita suhtautuvansa päähenkilöön suopeasti sen enempää kuin happamastikaan.
Analyyttinen kertoja ei hänkään esitä omia arvosteluja päähenkilöstä, mutta saattaa referoida muiden näkemyksiä kerätäkseen pohjaa omalle synteesilleen. Tämä kertoja pohdiskelee ja esittää erilaisia tulkintamahdollisuuksia yhden totuudeksi väittämänsä näkemyksen sijaan.
Empaattinen kertoja esiintyy useimmiten perinteisissä naistenlehdissä. Hän on myötäsukaisen ymmärtävä, antaa tilaa päähenkilön näkemyksille ja pyrkii luomaan kotoisan lämmintä villasukkatunnelmaa lehden ja lukijan välille.
Kaverillinen buddy-kertoja tuntee päähenkilönsä, tai ainakin vaikuttaa siltä. Mitä tuttavallisempi ote kertojalla on, sitä hankalammaksi juttu muuttuu journalismin etiikan kannalta; toimittajillahan ei ole tapana tehdä juttuja ystävistään.
Suomalaisen buddy-journalismin kermaa on Jaana Rinne ja hänen stadilaista sisäpiiripöhinää uhkuvat henkilöjuttunsa City-lehdessä.
Kunnioittava kertoja pistää nykyään silmään, ehkä koska teksti vaikuttaa herkästi hieman vanhahtavalta. Kertojalle päähenkilö on auktoriteetti, joka saa määritellä itse itsensä.
Röyhkeä kertoja sitä vastoin ei pelkää paljastaa omaa ironista, kriittistä tai epäilevää suhtautumistaan päähenkilöön. Röyhkeä kerronta voi luoda mielikuvan suurista skuupeista ja paljastuksista, mutta yhtä lailla se voi vaikuttaa henkilökohtaiselta kostoretkeltä.
Kaunokirjallisimmissa lehtijutuissa kertoja voi olla yhtä kaikkitietävän ja suvereenin oloinen kuin fiktiossa. Kertoja sulauttaa päähenkilön puhetta omaansa ja raportoi lähteet melko ylimalkaisesti. Lopputulos voi lähestyä novellia, taidetta.
Tällainen juttu ei ole automaattisesti vähemmän totta kuin luotettavalta ja totuudenmukaiselta vaikuttavan neutraalin kertojan sisältävä juttu. Kyse on vain kerrontastrategiasta.
Röyhkeitä kertojia löytänee nykyään helpoiten politiikkajutuista. Analyyttisen kertojan pitää perehtyä aiheeseensa hyvin, ja tällaisiin juttuihin taitaakin olla yhä harvemmin aikaa.
Liekö samaa ajankäytön problematiikkaa, kun tuntuu, että lehdissä on yleistynyt empaattissävytteinen kertoja, jota päähenkilö vie kuin pässiä narussa?
Mitä merkitystä kertojan asenteella sitten on? Sillä toteutetaan lehden konseptia, luodaan mielikuvia lehteen liitettävistä ominaisuuksista, rakennetaan tunnelmaa ja tunnereaktioita – ja lukijapalautteen perusteella myös saadaan tai menetetään lukijoita.
