Idea ei ollut aivan uusi. Sonja Saarikoski ja Oskari Onninen olivat jo vuosia keskinäisissä keskusteluissaan pyöritelleet ajatusta uuden kulttuuritoimituksen perustamisesta – villeimmissä visioissa jopa Ilta-Sanomiin ruotsalaisten iltapäivälehtien tyyliin. 

Kun Saarikoski noin vuosi sitten siirtyi Imagesta verkkomedia Long Playn toimittajaksi, oli luontevaa edistää ajatusta siellä. Koneen Säätiö myönsi Long Playn kulttuuritoimitukselle kolmivuotisen, 236 000 euron suuruisen apurahan viime vuoden lopulla. 

Nyt uuden kulttuuritoimituksen tuottajina työskentelevät Saarikoski ja Onninen hiovat sisältösuunnitelmia ja visuaalista ilmettä. Tarkoitus on ryhtyä julkaisemaan juttuja elokuun puolivälissä.

Apurahahakemuksessa puhuttiin ”kulttuurijournalismin kunnianpalautuksesta”. Mikä kulttuurijournalismissa siis on tällä hetkellä pielessä?

– Kulttuuripuolella on merkittävää uutisvajetta. Toivon, että tämä hanke tuottaa myös uutiskilpailua. Lähdemme varmasti hakemaan uutisvoittoja, mutta myös uutistappio on puoli voittoa, sanoo freelance-toimittaja Onninen, joka työskentelee toimituksessa puolipäiväisesti ja aikoo suurimman osan työajastaan kirjoittaa juttuja. 

Apurahan myöntöperusteissa edellytyksenä on julkaista vähintään yksi juttu viikossa, mutta julkaisutahti on todennäköisesti tiheämpi riippuen siitä, kuinka työläitä kullakin viikolla julkaistavat jutut ovat. Tarkoitus ei kuitenkaan ole tehdä vain pitkää ja hidasta journalismia, kuten emojulkaisu Long Playn kuukausittaiset jutut ovat.

Onnisen mukaan kulttuuritoimituksen jutut ovat lähtökohtaisesti 5 000–10 000 merkin mittaisia, siis samankokoisia kuin vaikkapa Hesarin kulttuurisivujen avausjutut. Luvassa on uutisia, esseitä ja featurea, näiden lisäksi tilanteen mukaan myös lyhyempää ja nopeampaa mielipiteellistä journalismia. 

Long Playn sivuilla julkaistavien juttujen lisäksi kulttuuritoimitus tuottaa viikoittaisen uutiskirjeen, joka on tiivis katsaus ajankohtaisiin kulttuuriaiheisiin.

Onnisesta lehtien kulttuurijutut ovat viime vuosina liikkuneet lifestylejournalismin suuntaan, mikä näkyy esimerkiksi niin, että “poptähti voi puhua kaksi aukeamaa mielenterveysongelmistaan markkinoidakseen uutta levyään”.  

Long Playssakin voi olla henkilöjuttuja kulttuurialan ihmisistä, mutta niissä mennään “taide edellä”. 

– Olemme kiinnostuneita ihmisistä osana taidetta, teosta ja tekijyyttä. Selkeä puute on, että jutut eivät tarpeeksi usein syvenny ajatuksiin ja olosuhteisiin, joissa teokset ovat syntyneet, Saarikoski sanoo. 

Kulttuurikritiikin asemasta, määrästä ja painotuksista on viime vuosina keskusteltu runsaasti. Onnisen mielestä jopa huomattavan paljon siihen nähden, että kritiikkejä kuitenkin julkaistaan edelleen säännöllisesti monissa lehdissä. Hän itse sanoo ajattelevansa aamuin illoin Matti Apusen 15 vuoden takaista luonnehdintaa, jonka mukaan kulttuurijournalismista on tullut ”säyseä taiteen sisäinen osasto, joka tuottaa kritiikkipalveluja”.

Tällaisen aika on Onnisen mukaan nyt ohi. Long Playn kulttuuritoimituksen tarkoitus on kyetä tarjoamaan myös mielipiteellistä kulttuurijournalismia, joka käynnistää ajankohtaista keskustelua.  

Saarikoski näkee, että yhteiskunnassa kärsitään merkitysvajeesta, mikä heijastuu myös kulttuurijournalismiin. Se näkyy hänestä niin, että syntyy nopeita kohuja ja päivänpäälliskeskusteluja, mutta vähemmän pohdintaa suurista kysymyksistä, kuten taiteen olemuksesta, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta tai ilmastonmuutoksesta. Tätä vastaan voi journalismissa käydä sillä, että uutisissa ja tulkinnoissa keskitytään merkitysten luomiseen. 

Toimitus ei aio julkaista teoskohtaisia kritiikkejä vaan pyrkii kritiikeissään keskittymään teosten sijaan näkökulmiin ja aiheisiin, etsimään kokonaisuuksien välisiä yhteyksiä. Ajankohtaisuus ei siis tarkoita julkaisuaikataulujen perässä juoksemista tai reaktiivista puheenaiheisiin tarttumista, vaan oman agendan asettamista. 

– Esseistisen kritiikin pitää perustella olemassaolonsa ajassa. Vanhoistakin asioista voi tulla ajankohtaisia, ja hyvät toimittajat pystyvät löytämään olennaisen. Mutta se vaati ajattelua, Saarikoski sanoo. 

Long Play aikoo kirjoittaa kaikista perinteisistä taidelajeista sekä isommista kulttuuripoliittista teemoista, kuten taiteen rahoituksesta. Saarikosken mukaan tavoitteena on tavoittaa mahdollisimman paljon Long Playn vanhoja ja uusia lukijoita, jotka eivät saa tämänkaltaista kulttuurisisältöä muualta. 

Onninen pitää keskeisenä tavoitteena, että kulttuuritoimituksesta onnistutaan kolmessa vuodessa luomaan kestävä tuote, josta ihmiset olisivat valmiita maksamaan. Hän viittaa Suomen Kulttuurirahaston tutkimukseen, jonka perusteella kahdeksan prosenttia suomalaisista mieltää itsensä erittäin aktiivisiksi kulttuurin kuluttajiksi. 

– Tämäntyyppistä pohjaa on enemmän kuin äkkiseltään ajattelisi. En usko ongelmaksi muodostuvan, etteivätkö jutut olisi tarpeeksi hyviä ja vetävästi kirjoitettuja ja kelpaisi tälle yleisöpohjalle. 

Toinen selvä tavoite on sparrata suomalaisia mediataloja ”ottamaan kulttuurijournalismi vakavasti”. Onnisen katse on päivälehtien lisäksi myös Yleisradion kulttuuritoimituksen suuntaan, vaikka julkisen palvelun yhtiö ei esimerkiksi kritiikkejä juuri julkaisekaan.

– Maakuntalehtien pikkuruiset kulttuuritoimitukset pystyvät hädin tuskin kattamaan pienet alueensa, joten miksi maakuntalehdet eivät perustaisi kerran viikossa ilmestyviä yhteisiä kulttuuriliitteitä. Kaikki, mikä parantaisi kulttuurijournalismin kilpailua, olisi hyvästä, Onninen sanoo.