Sulje

Ari Heinonen

Eloa ja oivallusta verkkokerrontaan

Ari Heinonen, dosentti, tiedotusopin lehtori Tampereen yliopistossa

Miksi hukuttaa verkkolehden lukija tekstimassoihin, kun vankankin asian voi kertoa elävästi visualisoinnilla? Ja miksi pitää lukija vain lukijana, kun interaktiivisuus voi tehdä hänestä uutisjutun käyttäjän? Oivaltavimmat verkkokerronnan ideat löytyvät ehkä muualta kuin perinteisestä mediasta, mutta osataan sitä sielläkin. Otetaanpa esimerkiksi muutama Financial Timesin juttu.

Marraskuussa julkaistu juttu öljy- ja kaasuyhtiöiden johtajien palkoista suhteessa yhtiöiden tulokseen (”Are they worth it?”) on itse asiassa interaktiivinen infografiikka. Pääjutussa on vain 250 sanaa, mutta ydin onkin tekstin alla oleva monitoiminen visuaalinen esitys.

Perustana on FT:n lukijoille epäilemättä hyvin tuttu graafi, jonka x- ja y-akseleille eri yhtiöt on sijoitettu niiden tunnuslukujen mukaan. Johtajien nimilistaa klikkaimella näkee kunkin pomon johtaman firman sijoittumisen taulukolla.

Mutta tästä tarina vasta alkaa. Lukija voi nimittäin muuttaa graafin näkymiä vaihtamalla alasvetovalikoista akseleiden kertomia arvoja. Näin yhtiöt ja johtajat asemoituvat uudelleen graafissa.

Muuttujia on kymmenkunta kummallekin akselille. Ja jos tämä ei riitä, kunkin yhtiön sijaintiosoitinta klikkaamalla saa esiin yksityiskohtaisia tietolaatikoita. Varsinaisen jutun – siis interaktiivisen graafin – alla on vielä otsikoita aiheeseen liittyvistä muista jutuista. Kokonaisuus on siten todella laaja tietopaketti, mutta sen olennaisin osa pysyy yhdellä ruudulla.

FT:n jutussa perusteellinen tiedonhankinta ja sen jalostaminen yhdistyy oivaltavaan kerrontatapaan. Vähäinen merkitys ei varmaankaan ole sillä, että juuri FT:n kohderyhmälle kerrotaan heidän omaa viiteryhmäänsä koskevista asioista liiketaloudesta tutulla tavalla. Esimerkillistä läpinäkyvyyttä on se, että lukijalle on tarjolla myös selostus vertailugraafin tekemisen perusteista.

Helmikuussa Financial Times julkaisi toisella tavalla ja aivan erilaisesta aiheesta tehdyn interaktiivisen jutun. Jutussa FT esittelee tämän kevään vaatteita Lontoon ja New Yorkin muotinäytösten pohjalta. Pääosassa ovat valokuvat, joita lukija voi selata diaesityksenä. Kuvien rinnalla on tekstiä, jota tässä tapauksessa on paljon runsaammin kuin johtajapalkkajutussa.

Jutun esitystapa sopii hyvin aiheeseen, sillä muotijutussa tarina kerrotaan näyttävillä kuvilla ja kommentoivalla tekstillä, kun edellisessä esimerkissä faktat puhuivat puolestaan.

Lukijan kannalta FT:n juttujen ikävä piirre on, että niistä pitää maksaa, jos haluaa seurata niitä säännöllisesti. Toisaalta ehkä juuri tällaisesta sisällöstä sekä kehtaa laskuttaa että viitsii maksaa.

> Financial Timesin inter­aktiivisia juttuja kootusti

> Juttua aiheesta ja lisää esimerkkejä myös muista verkkolehdistä

 

Printtisaurus ei ole kokonaan kadonnut laji yhdysvaltalaisessa journalistikunnassa. Mutta melkein. Northwestern-yliopiston Media Management Centerin (MMC) kyselytutkimuksessa kuusi prosenttia vastaajista haikailee, että koko verkkoilmiö katoaisi jonnekin pois. Kyselyyn osallistui 3 800 journalistia 79 sanomalehdestä.

Tutkimuksen tekijät nostavat keskeiseksi havainnoksi sen, että yhdysvaltalainen toimittajakunta alkaa olla – vihdoinkin, voisi sanoa – kypsä digiaikaan siirtymiselle. Enemmistö vastaajista on ”innokas” toimimaan digitaalisessa ympäristössä, ja melkein joka toinen pitää lehtensä muutosvauhtia liian hitaana. MMC:n johtaja kommentoi tuloksia toteamalla, ettei enää voida vedota toimittajien vastarintaan verkkotoimintoja viivyteltäessä.

Tutkimuksen mukaan moni toimittaja (11 prosenttia) on sinut verkon kanssa omassa elämässään, mutta turhautuu työssään, kun ei voi käyttää verkkotaitojaan. He ovat alikäytetty resurssi sanomalehdissä.

Kiinnostavaa on sekin, ettei verkkoasenne selity yksioikoisesti esimerkiksi iällä, työkokemuksella tai eläkevuosien läheisyydellä. Sen sijaan verkosta kiinnostuneita yhdistää muun muassa hyvä tuntuma lukijakuntaan ja sen kiinnostuksen kohteisiin.

> Media Management Centerin tutkimusraportti Life beyond print (pdf)

 

Journalismipalkintoja saivat aiemmin tutut mediat ja niiden ammattilaiset, nyt niitä saavat (myös) tämän piirin ulkopuoliset. Tämän on pannut merkille Editors Weblogiin kirjoittava Maria Conde, joka arvelee palkintokäytännön muuttumisen kertovan journalismikäsitteen muuttumisesta. Hän viittaa tutkivan journalismin Selden Ring -palkintoon, jonka vastikään sai ProPublican Christian Miller. ProPublica on voittoa tavoittelematon journalismiorganisaatio, joka toimii ammattimaisesti ja yhteistyössä perinteisen median kanssa. Tässä tapauksessa jutuntekijä sai apua LA Timesilta.

Conden toinen esimerkki on uutisvideo, joka sai George Polk -journalismipalkinnon. Videolle tallentui iranilaisen mielenosoittajan kuolema maan viime vuoden vaalien aikana. Erityistä tässä on se, että mallikelpoiseksi journalismiksi arvioitiin juttu, jonka tekijästä ei ole tietoa. Kuvaaja oli todennäköisesti ei-ammattilainen, joka oli osallisena tapahtumissa.

> Juttua journalismin uusista rajoista Editors Weblogissa

 

Jos vain joka kymmenennessä uutisjutussa on itse hankittua materiaalia, onko toimitusten ajankäyttö järkevällä tolalla? Tätä kyselee Nieman Journalism Labin blogissa Jonathan Stray perattuaan esimerkinomaisesti erään tapahtuman uutisointia. Esimerkkinä oli Googleen Kiinassa kohdistunut hakkerointi. Stray keräsi aihetta koskeneet englanninkieliset uutiset Google Newsin avulla, koska se ainakin periaatteessa poistaa täydelliset kopiojutut.

Tulokseksi tuli, että haaviin jääneistä 121 jutusta vain 13 sisälsi edes jonkin verran omaksi aineistoksi katsottavaa. Ja Stray sentään tulkitsi käsitettä hyväntahtoisesti ottaen mukaan jutun, jos siinä oli esimerkiksi edes yksi itse hankittu kommentti.

Strayn esittämä hyvä kysymys on, oliko muiden noin sadan toimittajan ajankäyttö järkevää. He väänsivät juttuja kopioiden ja koostaen, mutta eivät kertoneet lukijoilleen sen kummempaa uutta asiasta. Strayn mielestä nämä toimitukset olisivat vallan hyvin voineet linkata aiheesta tehtyihin kunnon juttuihin muualla verkossa, ja toimittajat olisivat voineet keskittyä olennaisimpiin asioihin.

> Uutistyön ajankäytöstä Nieman Journalism Labin blogissa

 

Ranskalaiset ovat ottaneet ihan tavaksi perustaa lukijalähtöisiä verkkolehtiä peruslehtien rinnalle. Le Mondilla on jo jonkin aikaa ollut yhteisöllisesti tuotettu Le Post, ranskalainen Metro on perustanut MetroReporterin ja tuoreimpana Le Parisien käynnisti yhteistoiminnallisen you.leparisien-julkaisun. Uusi verkkolehti julkaisee niin lukijoiden juttuja kuin kuvia ja videoitakin.

Kiinnostavaa on se, että lehden sivuille aiotaan päästää aineistoja ilman editointia. Lukijoiden aineistot kyllä suodatetaan ennen julkaisua, mutta niiden sisältöjä ei tarkisteta etukäteen. Julkaisu on yhdistelmä lukijoiden ja ammattilaisten journalismia, sillä you.leparisien julkaisee myös emolehden uutisaineistoja.

Sekä you.leparisien että Metro ja myös muutama muu ranskalainen verkkolehti käyttävät kansanjournalismilehdissään Citizenside-yhtiön rakentamaa työkalupakkia. Citizenside on itsessään ammattilaisten ja ei-ammattilaisten yhteinen kuva- ja videotoimisto.

> Uudesta you.leparisien-lehdestä

> Citizenside englanniksi

Kommentit