Jokainen meistä tulee työstään ja asemastaan riippumatta kohdelluksi sukupuolen perusteella ja usein kaavamaisten asenteiden saattelemana. Siksi on inhimillistä, että monet haluavat tulla ymmärretyksi pikemminkin yksilöinä kuin naisina tai miehinä.
Vaikka itsensä voisikin kuvitella poikkeukseksi säännöistä, on rakenteita silti vaikea ohittaa. Harvoin voimme valita sitä roolia, johon sukupuoli meitä mahduttaa. Myös journalismin maalaama maailma rakentuu sukupuolten erolle. Uutisjutuissa yhtä naista vastassa on kolme miestä. Vallan epätasapaino näkyy myös naisten ja miesten erilaisina journalistisina urina.
Naiset eivät törmää vain lasikattoon, vaan huomaavat olevansa lisäksi lasikopissa. Naispuolisia johtajia kun rekrytoidaan harvoin oman talon tai toimituksen ulkopuolelta.
Eräs syy tähän on johtajuuden maskuliininen normi. Miesten johtajanominaisuuksia pidetään luonnollisina, naisilla poikkeuksellisina kykyinä. Kokemus arvostetuilla journalismin osa-alueilla, kuten taloudessa ja politiikassa, kantaa uralla helpommin eteenpäin kuin esimerkiksi kokemus viihteessä tai lastensivuilla.
Toimituksen arki on täynnä stereotyyppisiä sukupuoliodotuksia. Yhä edelleen naisten alueiksi piirtyvät koti, perhe, ihmiset, tausta ja tunteet. Vastaavasti miesten alueiksi mieltyvät valta, eliitit, rakenteet, uutiset ja fakta. Suomalaisen journalismin yhteiskunnallinen status ja kytkös kahden sukupuolen järjestelmään on melko vakaa.
Toimituksellisissa käytännöissä kaavamaiset sukupuoliodotukset asettavat miehille ja naisille erilaisia käyttäytymis- ja toimintanormeja. Niistä voi puhua mies- ja naistapaisuuksina. Kyse on sukupuoleen harjaantumisesta, selviytymisestä tietyssä roolissa ja tietyissä asemissa.
Mies- ja naistapaisuudet konkretisoituvat myös toimituksellisessa työnjaossa ja uralla etenemisessä. Miespuoliselle päällikölle tarjoutuu toimituksen isännän rooleja yhteiskunnallisina vaikuttajina ja linjojen vetäjinä. Isännän rinnalla tarvitaan arjen pyörittäjää, jonka paikka tarjoutuu sukupuolen mukaisesti helpommin naiselle kuin miehelle.
Jotta tällaisesta tasa-arvottomasta asetelmasta päästäisiin edes reilusti keskustelemaan, täytyisi tunnistaa oman toiminnan sukupuolisidos ja se, että sukupuolivalta rakentuu myös journalismin sisään. Erityisesti uutisjournalismin vakiintuneet normit idealisoivat yhdenlaisen käsityksen julkisuudesta, kansalaisuudesta ja uutisarvosta.
Johtajuuden ja journalismin ideaalit selittävät siis osin sen, miksi naiset eivät valikoidu samalla tavalla sanomalehtien päätoimittajiksi kuin miehet. Pulaa pätevistä naisistahan ei ole. Sinikka Torkkolan kanssa tekemäni tutkimuksen (Journalismin sukupuoli, Vastapaino 2010) perusteella, naisilla menee huomattavasti pidempi aika osoittaa kyvykkyytensä tehtävään kuin miespuolisilla kollegoillaan.
Naisia usein syytetään siitä, etteivät he halua johtajiksi ja pelkäävät vastuuta.
En usko tähän. Pikemminkin väittäisin, että naiset harkitsevat asiaa perusteellisemmin kuin miehet, sillä he tietävät tulevansa lopulta arvioiduksi ennen muuta sukupuolensa perusteella.
