Kirjoittaminen on olennainen osa toimittajan työtä.
Siinä se, jokseenkin täydellisessä muodossa; huonoin mahdollinen mieleeni tuleva lause tämän jutun aloittamiseen. Tylsä, yleisellä tasolla, sisältää itsestäänselvyyden. Ehkä se olisi vielä huonompi, jos olennainen-sanan tilalla lukisi essentiaalinen.
Miksi hukata jutun merkityksellisin kohta esimerkkiin huonosta? Koska on paljon vaikeampi vetää hatusta esimerkki hyvästä aloituksesta. Haastatteluja tehdessäkin ne nousevat esiin aina yllättäen.
Uneksin vanhasta miehestä, jolla on uurteiset kasvot ja känsittyneet kädet. Hän nojaa kyynärpäillään puiseen pöytään ja imaisee silloin tällöin sormien välissä savuavaa sätkää. Tuijottaa eteensä, ei sano mitään. Kello tikittää seinällä. Sitten hän puhuu, hitaasti, painottaa jokaista tavua erikseen: ”Juupa juu. Perkele.” Ja vaikenee.
Mutta siihen asti, kun hän tulee vastaan, hyviä aloituksia on etsittävä itse. Usein sitä kaikkea muuta kuin ilmeisintä silmällä pitäen. Se nousee ehkä jostain pienestä yksityiskohdasta, jostain lähes huomaamattomasta eleestä. Kommentista, joka on heitetty ilmaan silloin, kun nauhuri ei ole pyörinyt eikä lehtiö ole ollut käden ulottuvilla.
Aina joskus käy niin, että aloitan kirjoittamisen työtuolissani, sormenpäät näppäimistöllä. Onneksi sitä sattuu harvoin.
Minulle kirjoittaminen on ennen kaikkea ajattelemista. Siksi kirjoittaminen on prosessi, joka alkaa sieltä, mistä kaikki muukin.
Kirjoitan päässäni siitä lähtien, kun minulla on aihe. Siksi en pidä haastattelemisesta.
Jos se vain suinkin olisi mahdollista, en koskaan haastattelisi ihmisiä. En istuisi heitä vastapäätä, muotoilisi selkeitä kysymyksiä ja tuhertaisi lehtiööni ”mut as pit ajat m tält kann” -tyyppisiä muistiinpanoja. En kuulisi heidän punnitsevan sanojaan ja toistavan joka kolmannen vastauksen jälkeen, että älä kirjoita tuota sinne lehteen noin, minä muotoilen sen paremmin.
Mieluummin vain olisin. Olisin ja tarkkailisin. Kokisin ihmisten kanssa jotain sen sijaan, että kysyisin heiltä, miltä se tuntuu. Hyviä tarinoita löytää mistä vain – haasteellisinta on saada ne tapahtumaan siitä huolimatta, että on itse paikalla.
Silloin tällöin se onnistuu. Sitä huomaa istuvansa amisauton takapenkillä yhtenä ajelijoista tai uppoutuvansa veteraanin tarinoihin niin, että jälkeenpäin luulee olleensa Äyräpäässä kesällä 1944.
Mitä siihen tarvitaan? Aikaa. Mitä enemmän on aikaa, sitä vähemmän tarvitaan kysymyksiä. Siis sellaisia, jotka esitetään pöydän ääressä ja joihin vastataan niin kuin toimittajalle kuuluu vastata.
Yleensä aikaa ei ole. Silloin kyselen mieluiten tyhmiä – siihen tyyliin, että kasvoiko tällä paikalla kolmekymmentä vuotta sitten mäntyjä vai kuusia ja muistatko, mistä kulmasta aurinko paistoi sillä hetkellä, kun nousit junaan. Todellisia epäolennaisuuksia, joiden arvon kokemus on opettanut. Sen muistaa joka kerta, kun onnistuu luomaan elävän tuokiokuvan hetkestä, jota ei itse kokenut.
Lähes aina tiedän juttukeikalta palatessani, miten jutun aloitan ja mihin sen lopetan. Kirjoitan ensin alun ja sitten lopun, sitten kaiken muun siihen välille. Minun on pakko, sillä en osaa hyppiä sanojen ylitse.
Sopimatonta sanaa ja töksähtävää lausetta muotoilen niin kauan, että jokin tekstissä loksahtaa kohdalleen.
Minä en osaa tuottaa puolivalmista tekstiä, ja siksi kirjoittamiseni on välillä sietämättömän hidasta. Pysyn jotenkuten järjissäni, koska minulla on loppu ja suunnitelma siitä, miten sinne pääsen.
En tiedä, suosittelisinko omaa työtapaani, jos opettaisin kirjoittamista. Mutta ainakin se tuottaa tekstiä, joka ei tiputtele lukijoita kyydistään. Tekstiä, jossa ei ole epäloogisia hyppyjä ja puolinaisiksi jääneitä sidontoja. Jos lukija päättääkin jättää tekstin kesken, ainakaan en ole tehnyt sitä hänelle helpoksi.
Iltapäivisin kello neljä vihaan tekstejäni. Niissä ei ole jälkeäkään siitä draaman kaaresta, jonka pääkohtia ilmentäviä harakanvarpaita olen juttukeikalla innosta piukeana piirrellyt lehtiön laitaan. Tuossa ajatus katkeaa, vaikka minulla ei pitänyt koskaan olla sellaisia ongelmia. Mitä minä edes teen tällä alalla?
Kaikenlaisten tehokeinojen ja kielellisten vipstaakien joukossa yksi konsti on ylivoimainen. Se ei ole mitään maagista, ja kaikki sen jo tuntevat: yöunet.
Kello yhdeksän aamulla saatan pitääkin teksteistäni.
Illalla olen juttuni kirjoittaja, aamulla sen lukija. Illalla näen päiviä päässäni pyörineen sekasotkun ja kaikki ne vaihtoehdot, joihin en tarttunut. Aamulla näen ehyen tekstin, jonka kohdalla tuli ehkä sittenkin tehtyä oikeita valintoja. Miten en eilen keksinyt, että jos lisään tuohon pari sanaa, lopetus toimii?
Niin, se lopetus. Ympyrän sulkeminen on vain yksi mahdollisuus. Mutta sellainen alku kuin tässä suorastaan huutaa sitä.
Lattea ja töksähtävä, masentavakin. Vesittää muutamalla sanalla kaiken edellään sanotun koko sisällön. Siinä se, jokseenkin täydellisessä muodossa; huonoin mahdollinen mieleeni tuleva virke tämän jutun lopettamiseen:
Kaikki kirjoittajat ovat kuitenkin erilaisia, eivätkä yhden antamat vinkit välttämättä lainkaan sovi toiselle.
Kuka?
- Hanna Kuonanoja, 27, Oulu. Sanomalehti Kalevan lukemistopuolen (entinen ajankohtaistoimitus) toimittaja.
- Kirjoittaa Sunnuntai-liitteeseen ja vastaa lehden muotisivusta.
- Työskennellyt Kalevan toimittajana vuoden 2007 lopusta lähtien. Sitä ennen viiden kesän ajan kesätoimittajana samaisessa julkaisussa uutis-, ajankohtais- ja taloustoimituksissa.
- Valmistunut filosofian maisteriksi Jyväskylän yliopistosta pääaineena journalistiikka.
- Päätyi toimittajaksi rehelliseltä runotyttöpohjalta. Halunnut aikojen alusta lähtien joko kirjoittaa tai tehdä teatteria; jälkimmäinen on nykyisin harrastus.
- Nauttii eniten hyvien tarinoiden kertomisesta reportaasien ja henkilökuvien muodossa.
Vinkit
- Kiinnitä juttukeikalla huomiota myös muuhun kuin siihen, mitä sanotaan. Kirjoita ylös tunnelmia, eleitä, näkymiä ja vaikutelmia.
- Tee kysymyksiä, joita hyvä teksti edellyttää, vaikka ne tuntuisivat tyhmiltä.
- Kokeile kevyempää kynää myös tiukan asiapitoisissa jutuissa. Harva juttu huononee sillä, että teksti imee mukaansa ja pitää otteessaan.
- Aina kun voit, nuku yön yli ennen jutun viimeistelyä.
