Tekniikka on helpottanut median kuluttamista ajasta ja paikasta riippumatta, mutta perinteiset kustantajat ovat reagoineet muutokseen hitaasti. Siksi myös päivittäistavarakauppa joutuu pohtimaan, miten se tavoittaa ostopäättäjät – koska entistä harvempi heistä ehtii enää aamulla lukea lehteä.
Kuulostaako tutulta?
Niin minustakin. Väittämissä on vain yksi ongelma. Ne eivät välttämättä ole totta.
Väestöliiton perhebarometrin (1/2012) mukaan lapsiperheiden kiire on vähentynyt. Vaikka pienten lasten vanhemmista 30 prosenttia ja kouluikäisten vanhemmista 20 prosenttia kokee yhä jatkuvaa kiirettä, vielä kymmenen vuotta sitten luvut olivat lähes kymmenen prosenttiyksikköä suurempia.
Tilastokeskuksen ajankäyttötutkimusten mukaan myös suomalaisten vapaa-ajan määrä on 2000-luvulla kasvanut tunnin viikossa. Keskimäärin vapaa-aikaa on viikossa 47 tuntia – ja esimerkiksi aamulla herätään myöhemmin kuin vuosikymmen tai kaksi sitten.
Osa ruuhkavuosia elävistä lapsiperheistä ei tilaa sanomalehteä tai lue kaupunkilehtiä, koska lukemiseen ei ole aikaa.
Mutta lehdet eivät ole hävinneet kilpailua kiirettä vastaan vaan kilpailun jäljelle jäävästä ajasta.
Siksi tekniikka ei välttämättä tuo menetettyjä lukijoita takaisin, vaikka se onkin helpottanut median kuluttamista ajasta ja paikasta riippumatta. Tekniikka ei riitä, jos käyttäjä ei pidä lukemaansa kiinnostavana, hyödyllisenä, hauskana tai henkilökohtaisena – tai jos väline ei tarjoa käyttäjälle riittävästi luettavaa, riittävän nopeasti ja riittävän usein.
Lapsiperheiden ruuhkavuosille emme voi mitään. Mutta journalismin sisällön kehittäminen on tekijöiden vastuulla.
En ole varma, tehtiinkö ”ennen” parempaa journalismia. Sen sijaan olen varma, että ”ennen” journalismia tehtiin määrällisesti vähemmän. Se ei reagoinut asioihin yhtä nopeasti kuin nyt. Sitä ei voinut verrata yhtä helposti muiden koti- ja ulkomaisten välineiden juttuihin tai asiantuntijoiden blogikirjoituksiin. Sen sisältämiä faktoja oli vaikeampaa tarkistaa. Eikä se joutunut kilpailemaan lukijansa ystäväpiirin kanssa siitä, kumpi tuottaa tarpeellisempaa, kiinnostavampaa, paikallisempaa tai hauskempaa sisältöä.
Siksi ”entistä” on turha haikailla. Sen sijaan tulevaisuutta kannattaa miettiä. Millaista on se journalismi, joka pärjää myös vuonna 2013? Missä ja miten lukijat haluavat sitä kuluttaa?
Aina on niitä, jotka kaipaavat taustoja ja tulkintoja. Niitä, jotka ruuhkavuosien keskelläkin haluavat tietää, mistä lapselle saisi pikkujouluviikonlopuksi lastenvahdin, kun sitä ei Facebookista löytynyt, tai mitä siihen kirjaston viereiselle tontille tulee. Kuka sen heille kertoo – me vai joku muu?
