Sulje

Jarno Hartikainen

Faktojen tarkistaja ei pääse käsiksi suuriin väitteisiin

journalismi

Alkuvuodesta katukuvaan ilmestynyt turvetuottajien yhteinen mainoskampanja herätti paljon huomiota provokatiivisella tyylillään – ja väitteillä, jotka tuntuivat olevan ohuella pohjalla.

Sen jälkeen, kun useampikin asiantuntija oli puuttunut mainosten esittämiin väitteisiin muun muassa Helsingin Sanomien mielipidesivulla, päätin, että olisi syytä käydä mainokset läpi järjestelmällisesti, väite väitteeltä.

Osoittautui, että kampanjaan kuuluvat neljä mainosta tosiaan vilisivät virheitä – tahallisia tai tahattomia, tulkinta on lukijan.

Juttuhanke oli myös journalistisesti opettavainen. Kirjoitustyö nimittäin konkretisoi sen, mitä tarkoitetaan valheen ekonomialla. Valheiden tuottaminen ja levittäminen on lähes ilmaista, mutta väitteiden todenperäisyyden tarkistaminen on äärimmäisen työlästä ja aikaa vievää. Tuntuu hivenen naurettavalta mainostaa jotain näin latteaa ja itsestään selvää oivalluksena, mutta turvekampanjan väitteitä läpi käydessäni vasta todella ymmärsin asian.

”Valheiden tuottaminen ja levittäminen on lähes ilmaista, mutta väitteiden todenperäisyyden tarkistaminen on äärimmäisen työlästä ja aikaa vievää.”

Mainoksia peratessani käytin lukuisia työtunteja sivulauseisiin ja väitteisiin, jotka eivät edes olleet mainoksen ydinviestin kannalta erityisen oleellisia.

Asetelma on vääristynyt valheen levittäjän eduksi: faktantarkistaja on aina auttamatta myöhässä. Tämä on erityisen hankala tilanne sosiaalisen median mikrokohujen aikakaudella, jolloin yleisön kiinnostus aihetta kohtaan saattaa pysyä yllä tuskin vuorokauttakaan. Kun faktantarkistaja saapuu sormea heristäen käärmeöljykauppiaan kojulle, on markkinakansa jo siirtynyt eteenpäin.

Faktantarkistuksen metodein on myös liki mahdotonta päästä kiinni oikein suuriin väitteisiin. Sellainen on esimerkiksi turvemainoksen enemmän tai vähemmän eksplisiittinen väite, jonka mukaan turpeen nosto voisi ratkaista Suomen julkisen talouden ongelmat ja kustantaa vieläpä uudet hävittäjät siihen päälle.

Väite on kokoluokaltaan sellainen, että on vaikea keksiä, mistä kulmasta sitä edes lähestyy. Kuinka monta työpaikkaa turpeen maksimaalinen käyttö voisi luoda? Kuinka pitkäksi aikaa? Miten se vaikuttaisi työttömyysmenoihin ja verokertymään? Mitä työpaikkoja ja verotuloja vastaavasti menetettäisiin toisaalla taloudessa?

”Faktantarkistuksen metodein on myös liki mahdotonta päästä kiinni oikein suuriin väitteisiin.”

Tämä on toinen lattea oivallus. Ison valheen voimasta kirjoitti jo eräs saksalainen viiksiniekka 1920-luvulla.

Kolmas opetus on, että faktantarkistaja ei myöskään pysty tarttumaan totuuden poissaoloon, ainoastaan valheen läsnäoloon. Turvekampanjassa käsitellään turpeen käytön vaikutuksia monesta näkökulmasta, mutta sen polttamisen ilmastovaikutuksista ei mainita sanallakaan. Väitettä, jota ei esitetä, ei voi tarkistaa.

Viimeinen turpeen tonkimisen tuottama oivallus tuli jutun julkaisun jälkeen.

Faktantarkitus, siis omana erityisenä juttutyyppinään, tuntuu kiinnostavan lukijoita. Se on myös työtä, jota lukijat tuntuvat medialta odottavan. Ehkä jatkuva puhe vaihtoehtoisista totuuksista ja faktojen jälkeisestä ajasta on jo synnyttänyt vastareaktion: yleisö on kyllästynyt julkisuudessa viliseviin hihasta heitettyihin väitteisiin ja janoaa faktoja.

> Tilaa Suomen Lehdistön uutiskirje.

Kommentit