Minä en osaa kirjoittaa. Joka kerta, kun katson itseäni peilistä ja ajattelen työtäni, mieleen hiipii väistämätön totuus.
Minä en vielä osaa. Älkää silti ymmärtäkö väärin. Suhtaudun tilanteeseen hyvin myönteisesti.
Koen olevani kuin Jypin puolustajalupaus Sami Vatanen. Välillä Vatanen onnistuu pujottelemaan koko hyökkäysalueen läpi maalin ympäri tyhjälle takatolpalle. Toisinaan hän taas tekee virheitä, jotka lasketaan nuoruuden kokemattomuuden piikkiin.
Vähän kuin Vatanen, minäkin olen matkani alussa. Minulla on mahdollisuuksia vaikka mihin, mutta kehityn erinomaiseksi kirjoittajaksi vasta vuosien kuluessa. Se on äärimmäisen kutkuttava ajatus.
Uskon, että hyvän kirjoittajan tärkein työväline on sydän. Toimittajan pitää elää mukana ihmisten tuskassa mutta ei haaskalintuna eikä osapuolena. Hänen pitää iloita onnistumisista kuin ystävä iloitsee toisen menestyksestä. Hänen pitää olla joskus tiukka kuin myymälävarasta kuulusteleva poliisi. Kaikkeen tähän kirjoittaja tarvitsee paljon tunneälyä ja pelisilmää. Motivaatio tehdä ja kehittyä tulee sydämestä.
Jokaisella hyvällä tekstillä on sielu. Todella hyvän materiaalin voi pilata väärällä kirjoittamisella, jos tekstiin ei osaa rakentaa sielua. Vastaavasti keskinkertaisen aineistonkin hyvä kirjoittaja voi saada elämään.
Kaikki lähtee ajattelusta kentällä. Luotan siihen, että se, mikä herättää minussa tunteita, on kiinnostavaa myös lukijoiden silmissä. Tarinallisissa perusuutisissa mietin jo aineistoa kerätessäni, mistä jutun voisi aloittaa. Usein tapailen mielessäni avauslausetta, koska se on minulle koko tekstin tärkein. Toiseksi tärkein on viimeinen lause.
Kun saan avauslauseesta hyvän, muu kirjoittaminen alkaa sujua rennosti. Ilman hyvää avausta stressaannun.
Jos olen tekemässä pidempää reportaasia esimerkiksi lehtemme sunnuntaisivuille, mietin etukäteen, millaisista elementeistä kutkuttava tarina voisi syntyä. Hyvä esimerkki on vaikkapa reportaasi, jonka teimme valokuvaaja Jukka Ritolan kanssa Pekingin olympiakisoissa Suomea edustaneesta Nina Luukkaisesta. Seurasimme nyttemmin jo uransa lopettaneen judoka Luukkaisen valmistautumista olympiakisoihin 7–8 kuukauden ajan.
Aloitin taustahaastattelulla. Pyysin Luukkaisen kylään toimitukseen. Juttelimme kaikenlaisista asioista. Ihmissuhteista. Perheestä. Unelmista. Harjoittelusta. Valmentajasuhteesta.
Vielä tuolloin minulle ei tarjottu helmiä. Niiden aika oli myöhemmin.
Taustahaastattelua seurasi konkreettinen harjoittelun seuraaminen. Seisoskelimme Jukka Ritolan kanssa kuntosalilla ja katsoimme, kun Luukkainen nosteli painoja. Matkasin Luukkaisen mukana Poriin, jossa järjestettiin SM-kisat. Hengailin judokan mukana vähän kaikkialla.
En tehnyt paljoakaan haastatteluja sanan varsinaisessa merkityksessä. Se on minulle jotenkin vierasta, vaikka olen kyllä uutistoimituksessa oppinut tekemään myös pikahaastatteluita. Kun on paljon aikaa käytössä, mieluummin olen. Kysyn, kun asioita pulpahtaa mieleeni, mutta annan myös tapahtumien edetä omalla painollaan.
Ennakkosuunnitelma auttoi rakentamaan jutun peruspalasia. Niiden ulkopuolella tapahtui asioita, joita en pystynyt ennakoimaan. Ne olivat juuri niitä tarinallisia helmiä, kuten yksittäisiä sitaatteja. Luukkainen esimerkiksi kertoi, miten hän saattoi raivota valmentajalleen ennen kilpailusuoritusta. Valmentaja kertoi, miten tässä lajissa ei sormien pikkumurtumista mennä lääkäriin valittamaan, koska siellä saisi muuten ravata koko ajan.
Arvostan rehellistä ja aitoa puhetta. Olin iloinen jokaisesta sellaisesta tilanteesta.
Kun kirjoitan lyhyttä juttua, luon rakenteen päässäni. Se on minulle luontevaa. Luen vanhempaa tekstiä ja ajattelen vielä syntymätöntä tekstiä vähän kuin shakin pelaaja laskee tulevia siirtoja.
Pidemmissä jutuissa käytän yleensä miellekarttoja (mind maps) tai niin yksinkertaista asiaa kuin taulukkolaskentaa. Siihen on kätevää koota juonenpätkiä ja merkitä, mihin jaksoon ne kuuluvat. Pätkiä on helppo siirrellä edestakaisin.
En käytä pääsääntöisesti kuin aidosti tehokkaita sitaatteja. Huonot sitaatit pilaavat jutun.
Olen jo aineistoa hankkiessani miettinyt, mistä saisin pitkään juttuun dramaattisen käänteen. Joskus se pitää rakentaa tekstin keinoin. Silloin käytän maalailevaa kieltä, spekuloin, mikä ei ole paras mahdollinen ratkaisu.
Onneksi käänne tulee usein itsestään. Luukkainen loukkaantui kesken harjoittelukauden, mikä uhkasi kaataa koko Peking-projektin. Se oli varsin dramaattinen tapahtuma myös omassa jutussani.
Juttu ilman käännettä toimii vain keskinkertaisesti. Käänteen pitää tulla ennen kuin lukijan mielenkiinto alkaa herpaantua. Kirjoittajan ote ei saisi myöskään herpaantua. Usein käy niin, että teksti hajoaa jossain keskikohdan jälkeen.
Kun kirjoitan, kirjoitan vain asioita, jotka ymmärrän. Vihaan konsulttipuhetta. Haluan kuulla oikeat syyt, en pyörittelyä.
Rehellisyydellä pääsee pitkälle: sillä, että on rehellinen itseään, haastateltavaa ja yleisöä kohtaan.
Nyt kun olen tämän kaiken kertonut, voin vakuuttaa teille, että kirjoittaminen on ihan mielettömän vaikeaa.
Kuka?
- Tuomo Björksten, 27, Tampere. Aamulehden vakituinen toimittaja.
- Olen opiskellut Jyväskylän yliopistossa puheviestintä pääaineenani. Opinnot ovat yhä kesken.
- Keksin 12-vuotiaana, etten jaksa ryhtyä kirjailijaksi, kun siinä pitää kirjoittaa niin pitkästi. Siispä päätin ryhtyä toimittajaksi. Jos jotain tosissani päätän, sen toteutan, eli tällä tiellä ollaan.
- Avustin vuosikaudet paikallislehtiä, -televisiota ja harrastelehtiä, joskus harvoin myös Suomen Kuvalehteä. Nousin piirisarjasta SM-sarjatasolle vuonna 2007, kun pääsin Aamulehteen.
- Rakastan työssäni useaa asiaa, mutta erityisesti sitä, että saan olla siellä, missä tapahtuu. Muut lukevat lehdistä uutisista, jotka minä näen omin silmin.
Vinkit
- Kun ideoit, älä tyydy ensimmäiseen mieleen tulevaan ajatukseen.
- Ole rehellinen. Kerro asiat niin kuin ne ovat.
- Kirjoita ajatuksella, älä fiilispohjalta. Mieti rakennetta.
- Poista mitäänsanomattomat sitaatit.
- Hyvässä tekstissä on käänteitä, ja jaksot on sidottu napakasti toisiinsa.
