Tilaa Uutiskirje!

Ihminen on riski

Näkökulmat

Tällä kertaa kissan nosti pöydälle Savon Sanomien toimituspäällikkö Riitta Raatikainen.

Eräänä tavallisena iltapäivänä toimitusjärjestelmä hyytyi. Ongelma paikantui palvelimiin. Akuutti miina laukaistiin kahdessa tunnissa. Parin tunnin katko ei kaada mitään, ellei se osu vuorokauden kriittisimpiin hetkiin. Odotellessa haastattelut kyetään yhä purkamaan vaikka lyijykynällä.

Ruutuvihko on kuitenkin huono julkaisualusta. 2000-luvun mediatalot pysähtyvät, ellei niillä ole sähköä ja toimivia tietoliikenneyhteyksiä. Harva uskoo, että molemmat voisivat mennä pitkäksi aikaa nurin. Tuolloin kyseessä olisi äärimmäinen kriisi, jollaiseen varautumista laki edellyttää vain Yleisradiolta.

Entistä useampi pyörittelee kuitenkin mielessään entä jos -tilanteita. Mitä meidän yrityksessämme tapahtuisi, jos. Entä mikä silloin olisi minun tehtäväni?

Samoja kysymyksiä pohditaan myös Viestinnän Keskusliiton ja Huoltovarmuuskeskuksen yhteisessä Mediapoolissa. Se on koonnut viranomaiset ja mediatalot miettimään, kuinka laatujournalismia ja sananvapautta voitaisiin varjella myös poikkeusoloissa.

”Poikkeustilanteissa yritysten on satsattava jatkuvuuteen. Jos järjestelmä kaatuu, se palautetaan henkiin. Jos ihmiset kaatuvat, heidän panoksensa korvataan tavalla tai toisella.”

Käytännössä korkeat periaatteet muuttuvat laskettaviksi suureiksi. Mitä verkon ylläpitoon vähintään tarvitaan? Entä jos lukijoillakaan ei olisi sähköä eikä verkkoyhteyksiä?

Kuinka paljon sähköä kuluu yhden sanomalehden sisällön valmistamiseen? Kenen vuoro on saada tänään paperia ja painoaikaa? Kuka kuljettaa, voiko jakeluun luottaa? Pitäisikö toreille pudottaa lentolehtisiä? Kuinka ne tehtäisiin?

Menneinä vuosikymmeninä huoltovarmuus miellettiin viljavarastoiksi, villasukiksi ja lääkeampulleiksi. Kylmän sodan jälkeen yleinen kiinnostus koko asiaa kohtaan laimeni.

Pari vuotta sitten aloimme pohtia pitkästä aikaa sodan mahdollisuutta, joskin vain teoriassa. Huoltovarmuudesta keskustellaan kuitenkin nyt entistä avoimemmin. Se ei tarkoita enää pelkästään sotaan vaan mihin tahansa epätavalliseen häiriöön varautumista. Häiriö voi olla yhtä hyvin pandemia tai tulipalo kuin vesivahinko tai verkkohyökkäys.

Poikkeustilanteissa yritysten on satsattava jatkuvuuteen. Jos järjestelmä kaatuu, se palautetaan henkiin. Jos ihmiset kaatuvat, heidän panoksensa korvataan tavalla tai toisella. Avainpaikkoja ei jätetä tyhjiksi.

Ilman energiaa ja sähköistä tiedonsiirtoa media ei voi toimia, mutta toimintakyvyn kannalta suurimmat riskit eivät ehkä sittenkään ole tekniikassa. Todelliset riskit liittyvät ihmisiin. Erikoisosaaminen on aivan liikaa yksittäisten asiantuntijoiden varassa, jakamatta ja dokumentoimatta. Myös toimituksissa suurimmat riskit ovat inhimillisiä.

Kun Saksan venäläiset organisoivat viime tammikuussa turvapaikanhakijoita vastustavia mielenosoituksia, tietoja kokoontumisista ei jaettu netin some-verkostoissa eikä niitä lähetetty pikaviestiohjelmilla. Kutsut levitettiin henkilökohtaisesti, kädestä käteen ja suusta suuhun. Vain niille, joihin luotettiin.

Viestinnän ammattilaiselle tieto oli hätkähdyttävä. Silloin kun viestit kulkevat epätavallisia reittejä, sekä perinteinen media että viranomaiset putoavat nopeasti pelistä.

Voisimmeko elää niin syvällä omassa teknologiakuplassamme, että emme enää tietäisi, mitä kaduilla tapahtuu? Se jos mikä on riski, ja pelkästään inhimillistä perua.

> Ensi kerralla kirjoittajana voit olla sinä: kerro aiheesi toimitukselle. Sähköposti: [email protected].

 

Lisää aiheesta

Uusin lehti

Tilaa uutiskirje

Varmista, että pysyt kärryillä, ja tilaa Suomen Lehdistön uutiskirje. Viikoittaisessa kirjeessä kerromme media-alan uusista kokeiluista, hyvistä käytännöistä, ilmiöistä ja sen, missä nyt mennään.

Podcast