Julkisen sanan neuvosto on saanut Risto Uimosesta uuden, Pekka Hyvärisen työtä hyvin jatkavan puheenjohtajan. On aika miettiä, miten neuvoston kehittämistä jatketaan niin, että se nauttii luottamusta sekä media-alan sisällä että suuren yleisön keskuudessa. Molempia tarvitaan.
JSN on julkisuudessa leimattu kriisissä olevaksi organisaatioksi, koska sen puheenjohtaja on eronnut kesken kauden kolme kertaa muutaman vuoden sisällä. Erojen syyt ovat kuitenkin olleet erilaisia.
Jacob Söderman erosi organisatorisista syistä, koska neuvostoa ei uudistettu hänen toivomallaan tavalla. Kalevi Kivistö erosi yksityisistä syistä, koska koki että häneen kohdistui asemansa vuoksi journalistista painostusta. Pekka Hyvärinen erosi sisällöllisistä syistä, kun neuvosto teki lautakasajutussa päätöksen, joka soti hänen näkemystään vastaan.
Oikeastaan vain ensimmäinen ero viittasi kriisiin.
Se kriisi ratkaistiin Kivistön eron jälkeen vahvistamalla puheenjohtajan asemaa Södermanin esittämällä tavalla. Tehtävään hyväksyttiin mediataustainen henkilö, ja tässä uudessa roolissa Hyvärinen onnistui erinomaisesti.
Kivistön seuraajan valinta kesti pitkään sen takia, että valintavalta oli vanhastaan neuvostolla. Taustayhteisöjen edustajista koostuva kannatusyhdistys valitsi neuvoston mediajäsenet, vastasi taloudesta ja viime kädessä myös toiminnasta, mutta ei valinnut puheenjohtajaa. Kun tämä tärkein valinta siirrettiin kannatusyhdistykselle, tulivat päätösvalta ja vastuu samalle taholle.
Toimiva itsesääntely on alalle niin tärkeä asia, että JSN:n ja sen puheenjohtajan asemaa kannattaa edelleen vahvistaa. Osa-aikainen puheenjohtajuus sopii jollekin, mutta tarvittaessa pitäisi voida palkata päätoiminen puheenjohtaja. Ratkaisujen lisäksi puheenjohtajaa tarvitaan JSN:n toisessa, usein unohtuvassa tehtävässä eli sananvapauden puolustamisessa. Yksi mahdollisuus vahvistaa neuvostoa on palkata osa-aikaisen puheenjohtajan avuksi toinen, juristitaustainen esittelijä.
Myös neuvoston kokoonpanoa on puntaroitava. Nyt mukana on seitsemän medioiden edustajaa ja kolme yleisön edustajaa. Luottamuksen lisäämiseksi olisi paikallaan lisätä yleisön edustajien osuutta. Kun vahvistunut puheenjohtaja on mediataustainen, voisi suhde neuvostossa olla lähes puolet ja puolet. Kuusi mediaedustajaa ja neljä yleisöedustajaa saattaisi olla sopiva jako.
Yleisön edustajien valinnan voisi uudistaa siirtämällä senkin neuvostolta kannatusyhdistykselle. Mukaan pitäisi saada myös tunnettuja, media-alaa jostakin näkökulmasta hyvin tuntevia jäseniä. Se lisäisi neuvoston arvostusta kansalaisten silmissä.
Sekä yleisön että median edustajien valinnassa tärkeintä on kyky arvioida alan eettisten sääntöjen noudattamista. Myös median edustajien valinnassa pitäisi irrottautua tarkoista taustayhteisömandaateista ja valita kokoonpano, jossa on riittävästi eri näkökulmista tulevaa harkintakykyä ja kokemusta.
Nimi ei pahenna toimintaa, mutta Julkisen sanan neuvosto antaa hieman väärän signaalin. Sitä luullaan helposti julkiseksi viranomaiseksi. Sen jälkeen hämmästellään, että toimittajathan siellä toimivat toistensa tuomareina. Kun kyse on media-alan omasta, vapaaehtoisesta itsesääntelystä, eikä juridisesta toimijasta, sopisi nimeksi paremmin Median eettinen neuvosto.
