Sulje

Kaarina Vainio

Kriisiltä säästyneet unikkokankaat

Tällä kertaa kissan nosti pöydälle toimittaja, YTM Kaarina Vainio. Hän tarkasteli tuoreessa kansainvälisen politiikan pro gradussaan nykykonfliktien kuvaamista.

Arabikadun kuohunta väistyi hetkessä Japanin katastrofiuutisten tieltä. Toimituksissa tehtiin erikoissivuja ja pyhitettiin etusivut luonnonmullistukselle. Otsikot kirkuivat, että ”tämä kauhu kestää kuukausia” (Aamulehti). Ei epäilystäkään, etteikö kestäisi, mutta miksi juuri tämä kauhu ansaitsi niin runsaasti palstatilaa?

Maanjäristyksen kaltaisissa epäpoliittisissa tragedioissa annetaan surulle kasvot julkaisemalla lähikuvia shokissa ulvovista ihmisistä ja tarinoita heidän dramaattisista vaiheistaan.

Sotakuvissa ihmiset sen sijaan jäävät anonyymeiksi, ja jutut keskittyvät johtajiin, viranomaisiin, uhrilukuihin ja strategioihin. Sanomalehdissä väkivallan ja kuoleman esittäminen on korvattu teatraalisilla protesti- ja muistotilaisuuskuvilla. Sota-alueilla elävien ihmisten arjesta kerrotaan harvoin ja yleisölle näytetään konflikteista vain kaunisteltu versio, vaikka luonnonkatastrofeista esitetään kärsimystä.

 

Luonnonmullistusten aiheuttama kärsimys on ymmärrettävämpää, koska se ei johdu toisten tekemistä julmuuksista ja poliittisista toimista. Media voi rauhassa myötäelää, kun kriisiin ei tarvitse ottaa kantaa.

Reilu vuosi sitten Haiti-uutiset olivat pienempiä. Japani taas tuntui samankaltaiselta teollisuusmaalta kuin Suomi.

Ydinonnettomuus ja säteilyn pelko toivat kriisin vieläkin lähemmäs. Huomattava osa uutisista käsitteli japanilaisten tilanteen sijaan suomalaisten ahdistusta ja pelastusta. Klikkauksia himoinneet toimittajat vastasivat ihmisten uutisnälkään lietsomalla pelkoja ydinkatastrofista. Toisaalta kerta toisensa jälkeen lehdissä huokaistiin helpotuksesta. Suomalaiset oli tavoitettu, ”Marimekko-myymälöissä Japanissa ei hätää” (KL.fi) ja ”Suomen hirsi hyötyy Japanin tiukennuksista” (Talouselämä.fi).

Me toimittajat olemme herkästi syttyvää sorttia mutta väsymme nopeasti. Innostumme yllättävistä tapahtumista niin, että unohdamme kaiken muun.

Miltei viikko tsunamin jälkeen monet toimittajat epäilivät Libyan johtaja Muammar Gaddafin käyttäneen tilaisuutta hyväkseen kiihdyttämällä sotatoimiaan. Ulkoministeri Alexander Stubb taas näpäytti tiedotusvälineitä Ykkösen aamu-tv:ssä toteamalla, ettei maailman kriisejä unohdeta kansainvälisessä yhteisössä, vaikka median huomio siirtyy muualle.

 

En tosiaan ole nähnyt keväällä kovin monta juttua Norsunluurannikon ahdingosta tai Nigerin nälänhädästä, joiden auttamiseksi monet järjestöt tekevät töitä ilman julkisuutta. Irtiottoja muusta mediasta tai uutistoimistoista tehdään harvoissa välineissä. Ja sitä paitsi massiiviset pommitukset tarjoavat visuaalisesti komeaa materiaalia: suuria räjähdyksiä ja ilmassa palavia lentokoneita. Näitä kuvia julkaistiin runsaasti myös Gazan sodasta 2009, vaikka samaan aikaan verisempää jälkeä syntyi Sri Lankassa.

Libya palasi otsikoihin, koska kyse oli täydestä spektaakkelisodasta ja poliittisesta arvovallasta. Huomioitta jäävät edelleen maailman yleisimmät sodat: matalan intensiteetin konfliktit. Ne ovat niin monimutkaisia, ettei toimittaja saa niistä muuta kuin kriisiähkyn.

Median toimia kotimaan kriisiuutisoinnissa on puitu viime vuosina ahkerasti. Miksemme tekisi samaa ulkomaan kriisiuutisille?

Kommentit