Sulje

Maria Lassila-Merisalo

Lähteissä on eroja

journalismi

Kesällä 2000 työskentelin kesätoimittajana Helsingin Sanomien kaupunkitoimituksessa. Kerran saimme valokuvaajan kanssa tehtäväksi kävellä Herttoniemestä Vuosaareen ja tehdä reportaasin siitä, mitä matkan varrella näimme.

Pitkän kävelyn lopulla edessämme avautui Meri-Rastila. Etäisyyden päästä kerrostalot ja ihmisten liikehdintä niiden liepeillä toivat mieleeni Lego-maailman. Kirjoitin havaintoni juttuun.

Seuraavana päivänä psykologiksi itsensä esitellyt nainen soitti minulle ja totesi, että kun kerran minä olin päättänyt tuhota hänen kotikaupunginosansa Meri-Rastilan, hän ottaisi tehtäväkseen tuhota minut.

Uhkaus oli niin järjetön, että se huvitti minua enemmän kuin pelotti.

Kokeneempi kollega kuitenkin ilmoitti vielä kesän päättäjäisissä, että vika oli ollut minussa. Minulla ei ollut hänen mielestään oikeutta objektifioida ihmisten elämää ja kirjoittaa lehteen omia sattumanvaraisia tulkintojani.

Syyskuussa 2003 puhuin Journalismin päivässä tarinallisesta journalismista. Esitin ajatuksen siitä, että objektiivisuus on illuusio, jota emme voi toimittajina koskaan täydellisesti saavuttaa.

Aika ei ollut kypsä. Sain murskaavaa palautetta.

”Kun toimittaja käyttää jutussaan lähteinä yhtäältä tutkijaa ja toisaalta kokijaa eikä vertaa näiden luotettavuutta, hän rakentaa valheellista tasapuolisuutta.”

Huhtikuussa 2016 Median ja viestinnän tutkimuksen päivillä Jussi Pullinen Helsingin Sanomista hymähti puhuessaan objektiivisuudesta − kukapa enää uskoisi, että sitä voisi oikeasti saavuttaa.

Kokemuksista, tulkinnoista ja tunteista on tullut journalismin vakiosisältöä.

Ehkä kaikki alkoi tavisilmiöstä: ensin taviksen kokemus laitettiin uutisjutun kainaloksi. Nyt taviskokija on saanut asiantuntijan viitan ja päässyt lähteeksi tutkijoiden rinnalle.

Professori Esa Väliverronen tiivisti tilanteen: koskaan aiemmin asiantuntijuus ei ole ollut niin kysyttyä kuin nyt − eikä koskaan niin kyseenalaistettua kuin nyt. Väliverronen on vastikään julkaissut uuden kirjan Julkinen tiede.

Asiantuntijuuden vuotaminen tiedemaailman ulkopuolelle ei ole journalismin kannalta suurin ongelma. Ongelmallisempaa on se, että kun toimittaja käyttää jutussaan lähteinä yhtäältä tutkijaa ja toisaalta kokijaa eikä vertaa näiden kompetenssia eikä luotettavuutta millään tavalla, hän rakentaa valheellista tasapuolisuutta. Tyypillisen hankalia aiheita ovat esimerkiksi ilmastonmuutos tai ravintosuositukset.

Ongelman ratkaisemiseksi on olemassa yksinkertainen keino: metateksti eli teksti, joka käsittelee tekstiä itseään. Sen avulla kirjoittaja voi esimerkiksi antaa lukuohjeita ja arvottaa eri tiedonlähteiden uskottavuutta.

Jälkikäteen ajatellen en kirjoittanut fiksusti, kun vertasin Meri-Rastilan maisemaa Legoihin. Se sattumanvarainen tulkinta ei näet kytkeytynyt suurempaan kokonaisuuteen, vaan jäi irralliseksi heitoksi. Tarina kärsi.

Kerroin kuitenkin metatekstin avulla avoimesti, että kyse oli omasta sattumanvaraisesta tulkinnastani, enkä väittänyt kirjoittavani totta. Sen takia olin kertojana luotettavampi kuin se, joka kätkee juttunsa jäljet.

Tieteessä tutkijan on kirjoitettava auki, miksi hän on valinnut tietyn aineiston ja metodin. Toimittajilta pitäisi vaatia samaa.

Kommentit