Oikeuslaitos on hyvä kolumnien aihe, koska siitä kirjoitetaan vähän. Yleensä siitä kirjoittavat alan asiantuntijat, joskus harvoin rikostoimittajat ja pääkirjoitustoimittajista valveutuneimmat.
Oikeuslaitos on huono kolumnien aihe, koska se on liian monisyinen, hankala ja vaatii tarkkuutta. Sitä ei voi hoitaa lennokkaalla tyylillä ja vauhdikkaalla ryntäyksellä.
Aivokirurgia lienee suunnilleen yhtä hankalaa kuin sopimusoikeus, mutta kirurgiasta on paljon helpompi kirjoittaa, koska onnistumisen ja epäonnistumisen väliin jää paljon vähemmän vaihtoehtoja kuin juridiikassa. Journalisti vihaa harmaita alueita, joissa totuudet ovat suhteellisia.
Syyskuisena lauantaina olen automatkalla kohti Inkoota kahden valistuneen juristiystävän kanssa. Matti ja Aila Häkkinen ovat loistavia keskustelijoita ja loogisesti armottomia väittelijöitä. Puheeksi nousee Helsingin Sanomien Antti Blåfieldin erinomainen kolumni, jonka aiheena oli muuan Korkeimman oikeuden päätös.
Mieleen jäävät kaikertamaan muutamat keskustelussa esiin tulleet lauseet ja ajatukset siitä miten oikeudessa suhteellisuusnäkökohdat ja olosuhteet painavat enemmän kuin ennen. Jos näin on, merkitseekö tämä kasvanut kasuismi yksityisen ihmisen näkökulmasta parantunutta oikeusturvaa vai päinvastoin?
Mietin asiaa viikon-pari. Työstän aihetta muutaman käytännöllisen pulman kautta. Mietin taloyhtiöissä tehtävien remonttien maksuosuuksia. On ehkä ”kohtuullista”, että ykköskerroksen asukas maksaa vähemmän kuin ylin kerros, mutta onko se oikein? Mitä tämä sinänsä hyväntahtoinen ajatus merkitsee oikeusvarmuudelle ja ennustettavuudelle, jos jokainen kustannus jaetaan suhteellisen, henkilökohtaisen hyödyn perusteella?
Ehkä tästä voisi kirjoittaa.
Muotoilen aiheesta koepallon. Soitan vanhalle ystävälleni, asianajaja Pekka Vanhaselle. Koska kello on vasta puoli kahdeksan, Vanhanen vastaa tamperelaisesta kahvila Pikkupeikosta, jossa hänet tapaa kiivailemasta aamuisin. Oma kahvini jäähtyy, kun Vanhanen valaisee näkemystään välimerellisellä temperamentillaan.
Seuraavaksi otan puhelun Kangasalle, oikeusfilosofi Aulis Aarniolle. Käymme pitkän, miellyttävän keskustelun romaanis-germaanisen oikeusjärjestelmän ja common law
-järjestelmän olemuksesta. Onko hyvä pykälä edelleen parempi kuin luova sovellus?
Jatkan juridista oravapolkuani. Seuraava rasti on Aarnion vanha aisapari, Helsingin yliopiston sujuvasanainen siviilioikeuden professori Urpo Kangas. Aarnio ja Kangas ovat tehneet vuosien varrella hyvää tutkivaa journalismia muun muassa perintöverotuksesta ja antaneet muutenkin apua niillä kerroilla, kun olen journalistina kantanut kuraa oikeusfilosofian tuulikaappiin.
Muistiinpanoja, huomautuksia ja vastaväitteitä alkaa olla sivukaupalla. Luen Korkeimman oikeuden päätöksiä. Alkuperäinen aihe on rönsyillyt perustuslakivaliokunnan asemaan, yksityiseen parkkivalvontaan, Eurooppa-oikeuteen ja julkisen vallan olemukseen. Kysymyksenasetteluni on kuitenkin kestänyt juristien iskut. Ongelma on olemassa.
On lauantaiaamu ja ulkona sataa. Avaan Wordin ja kirjoitan ensimmäisenä otsikon, koska parempaa tiekarttaa ei ole.
Seuraa raskain vaihe – hyvästijättö niille huolella kerätyille faktoille, jotka menevät ohi otsikon. Yritän koko ajan tehdä itseni kanssa halpoja kompromisseja, joilla saisin mojovan detaljin mukaan tekstiin. Tuhoan lukuisia hyvin naamioituja aasinsiltoja.
Touhukkaan alun jälkeen seuraa epäluulon välisoitto. Jokaisen kolumnistin olkapäällä istuu pieni demoninen hahmo, joka hihittelee aiheelle, tyylille ja johtopäätöksille.
Ketä kiinnostaa? Liian monimutkainen kysymys viiteen tuhanteen merkkiin. Ota mieluummin jonkun poliitikon tai taiteilijan julkinen lausunto ja revi se sarkastisesti kappaleiksi. Kaiva esiin sisäinen koulukiusaaja, niin johan kehutaan että ’olipas hauska kolumni’!
Lyhennän tekstiä useaan otteeseen. Puolelta päivin Wordin laskuri näyttää yhä seitsemää tuhatta merkkiä. Siis lisää karsintaa jo valmiiksi puolikaljuun metsään.
Kolumnistin sääntö numero yksi kuuluu: älä koskaan lähetä vastavalmistunutta tekstiä. Lopetan kirjoittamisen ja vetäydyn lukemaan.
Kun järki hyytyy kuin talvinen Pendolino, kaivan esiin satiirikko P.J. O’Rourken. Muistutan itseäni, että useimpiin hankaluuksiin toimiva ratkaisu on tyylitelty röyhkeys.
Kirjoitan tekstin loppuun sunnuntaina ennen Valioliigan jalkapallo-ottelua. Teen viimeisen työmaatarkastuksen maanantaina, kun deadline on käsillä.
Poistan turhia sidesanoja (mistä niitä oikein tulee vielä näillä vuosilla?) ja lyhennän lauseita. Onko argumentin naula terävä tai edes vasara tarpeeksi iso? Lisään yhden kielikuvan, koska muistan että en ole vielä loukannut joutilaita dosentteja. Poistan sisäistä puhetta osoittavat kursivoinnit, koska Helsingin Sanomien ankarat käsittelijät tekevät sen joka tapauksessa.
Painan näppäintä, joka lähettää jutun maailmaan, ja tunnen voimattomuutta. Näpäyksestä aukeaa tuttu syvänne. Tuliko vähän tylsä? Ensi kerralla pilkkaan varmasti poliitikkoja.
Varhain tiistaiaamuna keitän kahvit ja soitan Vanhaselle Pikkupeikkoon. Puhumme jalkapallosta, koska Vanhanen ei koskaan kehu ja minä esitän, että en ole sen tarpeessakaan.
Kuka?
- Matti Apunen, 52, Tampere. Yhteiskuntatieteiden maisteri punayliopiston tiukimmilta vuosilta, mutta siitä huolimatta totalitaristisen ajattelun jäyhä vastustaja.
- Aamulehden entinen vastaava päätoimittaja (2000–2010) ja toimittaja (vuodesta 1984), Imagen päätoimittaja (1997–98). Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja vuodesta 2010. Kolumnisti ja pauhaaja, joka näkee syvällisiä merkityksiä jalkapallossa.
- Koulussa arvelin, että toimittajana saa nähdä ja muuttaa maailmaa. Hetken asiat olivatkin hyvin, lähettelin lehden laskuun raportteja Cannesin elokuvajuhlilta. Sitten jokin nyrjähti ja vaihdoin elokuvat järjestelmäkehitykseen ja byrokratiaan.
- Mutta elokuvissa tapasin Krzysztof Kieslowskin, jolta opin mitä tarkoittavat ryhdikkyys ja arvokkuus poliittisen painostuksen ja fyysisen uhan edessä. Tämän opin rinnalla yliopisto oli ajanhukkaa.
Vinkit
- Lue enemmän. Yksi ilta Dennis Lehanea tai Julian Barnesia vastaa kuutta päivää luovuusseminaarissa.
- Kysy aina lähteeltäsi kysymys, joka on journalistinen henkivakuutuksesi: ”Mistäs tiedät?”
- Sen jälkeen kysy itseltäsi: ”Montako jalkaa on koiralla, jos häntä lasketaan jalaksi?” Jos vastaat ”viisi”, sinua on todennäköisesti petkutettu sulavilla puheilla. Jos vastaat ”neljä”, ymmärrät että tosiasiat pysyvät.
Päälause riittää. Melkein aina.
Tekstissä on aina turhia sanoja. Aina.
