Jutun lopettaminen on hankala homma. Vielä hankalampaa on opettaa lopettamista.
Aloituksia voi napsia sieltä täältä ja esitellä sellaisinaan. Lopetuksen ymmärtämiseksi pitäisi lukea koko edeltävä juttu.
Lopettamista on kuitenkin syytä harjoitella, sillä erityisesti tarinallisessa jutussa lopetus on tärkeä.
Jutun varrella tapahtuvia siirtymiä kutsutaan transitioiksi. Lopetus on viimeinen transitio, se siirtää lukijan jutun maailmasta takaisin todellisuuteen. Viimeistään lopetuksessa on lunastettava lukijalle tehdyt lupaukset.
Kun fiktioteksti loppuu, maailma lakkaa olemasta. Emme voi koskaan saada lisätietoa maailmasta, jota ei enää ole. Siinä mielessä fiktiivisessä tekstissä on aina suljettu loppu, vaikka tarina päättyisikin avoimesti.
”Kun fiktioteksti loppuu, maailma lakkaa olemasta. Emme voi koskaan saada lisätietoa maailmasta, jota ei enää ole.”
Faktan maailma taas ei pääty, vaikka teksti loppuu. Suljettu lopetus on siten aina päätös katkaista tarina jostakin kohdasta.
Voiko lehtijutun lopettaa avoimesti? Onko eettisesti oikein pysäyttää tarina, kun päähenkilö seisoo sillalla itsemurha-aikeissa tai päihdekuntoutuja ottaa pullon käteensä?
Amerikkalaishenkisen koulukunnan mukaan tarinallisen jutun pitää päättyä positiivisesti: ellei onnellisuuteen, niin vähintään toivoon.
Itse katson kuuluvani slaavilaismelankoliseen koulukuntaan, jonka mukaan joskus lopussa vituttaa. Aina kärsimys ei jalosta eikä vastoinkäymisistä kuoriudu voittajaa.
Positiivisen lopetuksen pakottaminen juttuun voi tuottaa makaaberin lopputuloksen.
Hiljattain eräässä jutussa kerrottiin pitkäaikaissairaasta naisesta, joka oli hoitanut muistisairasta miestään kolmattakymmenettä vuotta. Teksti kertoo inhimillisestä kärsimyksestä, kohtalosta jota ei soisi kenellekään. Viimeisissä virkkeissä kerrotaan, ettei päähenkilö osaa heti vastata, mikä auttaa häntä jaksamaan. Lopulta hän toteaa, että taistelu se kai on, ja hymyilee kaunista hymyään, jota vastoinkäymiset eivät ole himmentäneet.
Viimeiseksi mielikuvaksi jää naisen kaunis hymy, joka ei ole sopusoinnussa muun jutun kanssa, mutta antaa lukijalle mahdollisuuden hymähtää surumielisesti, kääntää katseensa pois ja todeta maailman olevan paikallaan.
Hankalasti loppuva juttu taas ei jätä lukijaa rauhaan. Mervi Juusola kirjoitti vuonna 2013 Helsingin Sanomiin jutun, joka kertoo yksinäisyydestä ja koulukiusaamisesta.
Juttu on alusta lähtien lohduton. Lopetusjaksossa toivo nousee hetkeksi, kun kerrotaan, että ensimmäisellä luokalla Teemulla oli kaveri.
”Joskus tarinan pitää jättää lukija kiemurtelemaan nahkansa alla. Niillä jutuilla muutetaan maailmaa.”
Viimeinen kappale on kuin isku vasten kasvoja:
Pian Teemu alkoi kertoa kotona, että tämä vanhempi poika oli koskenut häntä pyllyyn ja yrittänyt laittaa pippelin sisään.
Poika oli luvannut olla hänen paras ystävänsä, jos Teemu tähän suostuisi.
Kun luin jutun ensi kertaa, olin oksentaa aamukahvini lehdelle.
Useimmat synkemmänkin koulukunnan edustajista kirjoittavat juttuja, joiden päämääränä on hyvä. Tasapainoon ja tyytyväisyyteen päättyvä juttu ylläpitää helposti status quo’ta.
Joskus tarinan pitää jättää lukija kiemurtelemaan nahkansa alla. Niillä jutuilla muutetaan maailmaa.
