Sulje

Kaisa Hahto

Luonnoton henkilöhaastattelu

journalismi

Aatteleppa omalle kohalles.

No yritän.

Kuvittelen vastapäätä kahvipöytään hahmon, joka kyselee ensin kevyet kuulumiset ja siirtyy sitten vähitellen syvällisempiin ajatuksiini sekä elämäni kipupisteisiin. Todistaa ehkä herkistymisen hetken, vaikka yritän peittää sitä ja jälkeen päin kadun. Tekee henkilöön meneviä päätelmiä keittiön sisustuksesta silloin, kun käännän selkäni noutaakseni lisää kahvia.

Hahmo ei ole ystävä eikä edes tuttava vaan toimittaja, joka kirjaa ylös keskustelun ja ympäristöstä tekemänsä havainnot. Puran sisimpäni lautalle, joka lipuu käsistäni journalismin aavalle ulapalle.

Sellaiseltako tuntuisi olla haastateltavana henkilöjuttuun? Voin hyvin ymmärtää, että hirvittää.

Haastattelutilanne on lähtökohtaisesti luonnoton. Turha teeskennellä, ettei niin olisi. Jotakuinkin näin summasi amerikkalainen Pulitzer-palkittu toimittaja Jacqui Banaszynski, jonka vetämään työpajaan osallistuin lähes kymmenen vuotta sitten. Valta-asetelma ja hyötysuhde on olemassa, kun toinen tekee muistiinpanoja ja toinen avautuu.

Siitä huolimatta uskon, että yleensä molempien aikeet ovat hyviä eikä jutun kohteella pitäisi olla pelättävää. Miten luonnottomaan hommaan sitten tarttuisi? Miten rakentaa luottamusta?

En ole itse keksinyt siihen muuta keinoa kuin rehellisyyden ja pyrkimyksen olla oma itsensä. En esitä small talk -hirmua tai sosiaalista pyörremyrskyä, koska en sellainen ole. Mieluummin käytän energiaani ihmisen ja ympäristön havainnointiin. Satsaan kuuntelemiseen, koska se on minulle luontevaa. Siitä syntyy toivoakseni aito läsnäolo. Syntyy välillä myös kiusallisia hiljaisia hetkiä, mutta usein niistä versoo rohkeus lisätä vielä jotain, sanoa vähän enemmän. Nykyisin yritän olla peittämättä tai arastelematta niitäkään hetkiä, jolloin oma silmä kostuu. Sekin on rehellisyyttä, vaikka ei siitä numeroa tarvitse tehdä. Päähuomio on haastateltavassa.

”Hahmo tekee henkilöön meneviä päätelmiä keittiön sisustuksesta, kun käännän selkäni noutaakseni lisää kahvia.”

Luottamus ei tarkoita haastateltavan saneluvaltaa. Aina on olemassa myös konfliktin vaara. Silloin kiltinkin toimittajan on kyettävä puolustamaan Journalistin ohjeiden asettamia velvollisuuksia.

Tilanne ei myöskään ole terapiasessio, vaan toimittajan päämääränä on mahdollisimman hyvä juttu. Ehkä haastattelussa on kuitenkin yhteyksiä terapeuttiseen kuunteluun. Molemmissa pyritään oikeasti ymmärtämään ihmistä, hänen persoonaansa ja motiivejaan.

Kipeää tarinaansa kertovalle niin sanotulle tavalliselle ihmiselle pitää mielestäni tehdä ennalta selväksi myös se, mihin hän on ryhtymässä. Vastuu korostuu näinä aikoina, jolloin mitä kivoimmista jutuista lohkeaa herkästi verkkokeskusteluissa mitä hulluimpia solvauskommentteja.

Kauhukuva on se, että haastateltava tuntisi itsensä myöhemmin hyväksikäytetyksi. Sellaista ei itselleni ole koskaan tullut vastaan – tai sitten sitä ei ole kerrottu.

Oman kokemukseni mukaan ennalta arastellunkaan haastattelun antamista ei myöhemmin kaduta. Usein kuulee mieluummin sitä, että juttu ja ihmisiltä saatu palaute voimauttivat.

Voiko luonnottomasta suhteesta kehittyä luonnollinen? Varmasti voi. Itse olen saanut henkilöjuttujen kohteista ainakin yhden tosiystävän. Luonnollisen ihmissuhteen aika on kuitenkin vasta jutun julkaisun jälkeen.

> Tilaa Suomen Lehdistön uutiskirje.

Kommentit