”Painukaa helvettiin täältä, jos ette aio tehdä laatujournalismia”, Niklas Herlin huusi täydelle yleisölle lokakuisessa Journalismin päivässä.
Siellä missä yli viisi toimittajaa on viime vuosina kokoontunut, siellä on puhuttu journalismin laadusta. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että laadussa on journalismin tulevaisuus. Harvempi määrittelee, mitä se laatu oikein on.
Kysyin Kainuun Sanomien päätoimittajalta Markus Pirttijoelta. Hänelle laatu merkitsee oikean, relevantin ja kiinnostavan tiedon välittämistä lukijoille – ja nopeasti.
Tuoreempana laatuvaatimuksena on tullut monipuolisuus: erilaisia sisältöjä tarjotaan eri välineillä. Esimerkiksi Kajaanin uusi uintikeskus esiteltiin videon avulla lukijoille jo ennen avajaisia.
Yhtälö näyttää utopistiselta. Onko inhimillisesti mahdollista olla yhtä aikaa nopea, relevantti ja oikeassa, monessa eri välineessä, päivästä toiseen?
Onko inhimillisesti mahdollista olla yhtä aikaa nopea, relevantti ja oikeassa, monessa eri välineessä, päivästä toiseen?
Lehden laatu määrittyykin sen heikoimman annin kautta, sanoo Etelä-Suomen Sanomien päätoimittaja Heikki Hakala. Tärkeää on yrittää pitää huonoinkin sisältö riittävän hyvänä.
Hakalan mielestä nopeutta on painotettu liikaa oikean sisällön kustannuksella. ”Suuren yleisön näkökulmasta uutisvoitoilla ei ole merkitystä, mutta pitäähän kilpailu toimittajat pirteinä.”
Hannu Olkinuora totesi lukemisen arvoisessa Magma-raportissaan, että laadukas journalismi on kallista. Iso kysymys onkin, kuka laadun maksaa.
Saattaa olla niin, että laatusisältöjä tuottavat tulevaisuudessa todella suuret ja todella pienet toimijat. Suuret pystyvät siihen, jos saavat bisnesmallinsa kannattamaan maksumuurilla tai jollakin muulla keinolla ja haluavat sijoittaa tuottoaan kalliin laatusisällön tekemiseen.
Pikkuruiset taas pystyvät tekemään laatua, kun ymmärtävät alusta alkaen, että tulot eivät tule niinkään jutuista kuin sponsoreilta, start up -rahoituksesta, softapalveluista, koulutuksista, tapahtumajärjestämisestä tai muusta ydintoiminnan ulkopuolisesta työstä.
Viisas free-toimittaja on aina osannut olla laittamatta kaikkia muniaan samaan koriin. Ihan niin kuin kirjailija tekee lehtijuttuja ja opettaa rahoittaakseen kirjailemistaan, niin free-toimittajakin kirjoittaa bulkkijuttuja, jotta pystyy aika ajoin kirjoittamaan kunnianhimoisemman jutun, jonka voi laittaa portfolioonsa ja jolla ehkä saa taas seuraavan työn.
Lehden laatu määrittyykin sen heikoimman annin kautta. Tärkeää on yrittää pitää huonoinkin sisältö riittävän hyvänä.
Siinä missä laatujournalismi eriytyy tusinatavarasta, myös toimittajajoukko jakautuu entistä selvemmin. Meille on jo muodostunut eliitti-freelancereiden luokka, joka pelaa omassa sarjassaan.
Kysyin laadusta myös Tamperelaisen päätoimittajalta Sakari Nupposelta. Siellä laadun takeena on paikallisuus, paikallisuus ja paikallisuus. Laatua on myös, kun onnistutaan kertomaan etuajassa alueen merkittävistä rakennushankkeista.
Nupponen kertoi tehneensä huvikseen laskutoimituksen, kun Helsingin Sanomat tabloidiksi muuttuessaan julkaisi kaikkien tekijöidensä kuvat.
”Jos he tekisivät yhtä paljon töitä kuin meidän neljän hengen toimitus, lehti olisi 856-sivuinen joka päivä. En usko, että Hesarin laatu on niin paljon parempi.”
