Maaliskuun 5. päivän aamuhämärissä vuonna 2010 lähdin Turun Sanomien valokuvaajan Veikko Wahlroosin kanssa keikalle saaristoon. Tuntia myöhemmin onnistuin läjäyttämään auton oven sormilleni sillä seurauksella, että oikean käden nimetön rusahti rikki kertaheitolla.
Murtuneella sormella ei paljon muistiinpanoja tehdä, ei etenkään paksut tumput kourassa parinkymmenen asteen pakkasessa.
Peruminen ei kuitenkaan käynyt edes mielessäni. Keikka oli tärkeä, sillä saariston harvinaisen hankalasta jäätilanteesta johtuen ilmatyynyalukset ja yhteysalukset eivät pystyneet hoitamaan saarelaisten liikennöintiä lainkaan. Olin seurannut tilannetta uutisiimme jo parin viikon ajan, ja tämän keikan piti tuoda ripaus valoa muuten kurjaan tilanteeseen.
Onnellisesta sattumasta johtuen olimme saaneet helikopterin päiväksi käyttöömme. Tarkoituksenamme oli hakea 88-vuotias rouva pieneltä saarelta lääkärivisiitilleen, ja viedä ruokaa naapurisaaren kerrostalon kokoisille työhevosille. Aiheen ympäriltä oli tarkoitus kirjoittaa koko sivun juttu seuraavan päivän kotimaan osastolle.
Järvsorin saaresta kopterin kyytiin kipusi kaksi ruotsinkielistä rouvaa. Keskustelu soljui tyypilliseen tapaan sujuvalla sekakielellä: minä puhuin suomea, rouvat ruotsia.
Käytän tätä tapaa lähes aina, sillä tällöin molemmat voivat tuoda keskusteluun myös sävyjä omalla äidinkielellään. Kokonaan ruotsinkielisiä keskusteluja varten olen yrittänyt täydentää yliopistoruotsiani kielikursseilla. Tekemistä riittää vielä kauan.
Koska matkat saaristossa ovat pitkiä ja tarve tuottaa juttu seuraavan päivän lehteen usein kova, mahdollisuudet kiireettömiin keskusteluihin ovat rajalliset. Niin tälläkin kopterikeikalla.
Lyhyissä kohtaamisissa haluan nopeasti asettua koko kehollani toisen ihmisen maailmaan.
Yksinkertaistaen se menee niin, että hiljaisen ihmisen kanssa olen itsekin hiljaisempi, energisen kanssa taas enemmän vauhdissa.
Vaistomaisesti sovitan myös elekieleni ja askelteni tahdin haastateltavan omaan tahtiin.
Luottamuksen synnyssä saaristossa helpottaa myös oma taustani: sukuni äidin puolelta on puhdasveristä saaristolaista jo monen sukupolven ajalta.
En suinkaan aina lentele koptereilla ympäri saaristoa. Valtaosan työajastani istua pönotän Turun keskustoimituksessa ja kuumennan puhelinta.
Saaristossa matkat saattavat kestää yhteen suuntaan parikin tuntia.
Jotta matka olisi myös taloudellisessa mielessä järkevä, teen paljon ennakkosuunnitelmia voidaksemme tehdä samalla reissulla pari–kolmekin keikkaa. Jalostan suunnitelmat myöhemmin toimituksessa valmiiksi jutuiksi pääosin kotimaan osastolle mutta myös lukemistoihin, talouteen tai kulttuuriin.
Näillä saaristoreissuilla lossit, maantielautat ja yhteysalukset ovat arkipäiväisiä tuttavuuksia, veneet, moottorikelkat ja ilmatyynyalukset harvinaisempia.
Etenkin kiireisillä uutiskeikoilla vakituinen matkaseuralaiseni on matkapahoinvointipilleri. Sen avulla voin naputtaa kiireistä uutisjuttua läppärilleni myös kiemuraisilla saaristoteillä ja keikuttavilla aalloilla. Pilleriystäväni ansiosta olen kerran kirjoittanut juttua veneessä sellaisessa merenkäynnissä, että tietokonekin piti sitoa pöytään kiinni.
Juttukeikkoja suunniteltaessa muistutan itseäni jatkuvasti maakuntalehden näkökulmasta: juttujen pitäisi kiinnostaa myös laajempaa lukijakuntaa.
Sitä onneksi riittää, sillä useimmilla Turun Sanomien levikkialueen asukkailla on saaristoon jonkinlainen kosketus.
Lukiessani muiden kirjoituksia saaristosta, silmiini pistää usein alueen yliromantisoiminen. Punaisia venevajoja ja vastasavustettua lohta on ilman muuta olemassa, mutta saaristo on elävä alue omine ongelmineen.
Olipa asia hyvä tai huono, kunnia-asiani on tehdä pohjatyö niin huolellisesti, että asioita ei tarvitse jälkikäteen oikoa. Joskus se tarkoittaa päiväkausien pohjustusta, mutta useimmiten asiat on saatava kuntoon yhden työpäivän aikana. Silloin luotan puhelinhaastatteluihin.
Olen nopea kirjoittaja, ja tapanani on kirjoittaa pitkätkin puhelinhaastattelut sanasta sanaan tietokoneelle. Kirjoitusvirheiden määrä on loppumaton, mutta kummasti siitä omasta tuotoksestaan aina selvää saa.
Päiväunissani olen suuri otsikontekijä, jolla on runsaudenpulaa kolmesanaisista, nasevista otsikoista. Ehkä se vielä jonain päivänä on totta.
En häpeä korostaa, kuinka onnellinen olen saadessani tehdä työtä, jota rakastan.
Helikopterikeikan iltana kirjoitin jutun valmiiksi. Vasta näppäimistöä naputtaessani mustaksi murtunut sormi alkoi sattua niin, että tein oivalluksen.
Olin ollut koko päivän työni lumoissa niin, etten ollut tuntenut tuumaakaan tuskaa.
Kuka?
- Jonna Lankinen (39) on Turun Sanomien saaristoasioista kirjoittava toimittaja. Hän toimii aluetoimituksessa pääasiallisena vastuualueenaan Länsi-Turunmaan ja Kemiönsaaren ruotsinkieliset saaristokunnat.
- Lankinen tuli Turun Sanomiin vakinaiseksi toimittajaksi vuonna 2007. Sitä ennen hän on toiminut muun muassa tiedottajana, esiintymistaidon kouluttajana ja freelance-toimittajana.
- Koulutukseltaan Lankinen on filosofian maisteri, pääaineenaan digitaalinen kulttuuri.Hän seuraa erityisellä kiinnostuksella mediamaailman murrosta ja verkkolehtien tulevaisuutta.
- Jonna Lankinen haaveili jo pienenä tyttönä toimittajan ammatista. Uranvaihdos kolmikymppisenä teki lapsuuden haaveen todeksi.
Vinkit
- Väännä rautalangasta. Asioiden taitava yksinkertaistaminen ei ole ihmisten aliarvioimista. Päinvastoin, se kunnioittaa kiireistä lukijaa.
- Kuuntele kritiikkiä. Halu kehittyä kirjoittajana edellyttää kykyä kuunnella palautetta. Muista silti, että oman työn tuloksista voi nauttia myös itse.
- Luota vaistoosi. Kun tunnet lukijasi, tiedät millaiset asiat heitä kiinnostavat.
