Parhaimmat aloitukset tulevat kuin kouristus.
Sanojen syntyä edeltää pitkä, viipyilevä odotus. Kerätty ja analysoitu tieto luutuu synteesiksi, joka valitsee verbaaliset kasvonsa itse. On mahdotonta eritellä, kuinka suuri osa kirjoitusprosessista on älyllistä, tietoista valintaa, ja kuinka suurta osaa ohjaa intuitio, puhdas tunne, että teksti on kirjoitettava juuri tällä tavoin.
Aloitus on tekstin tärkein osa. Sen on vangittava tai yllätettävä lukija. Tehokkain ensimmäinen kappale on yhden ytimekkään lauseen mittainen. Kun alku on oikea, loppu tulee luonnostaan: äkkiä voin luottaa siihen, että sanat kuljettavat minut täsmälleen sinne, mihin on tarkoituskin.
En osaa puhua kirjoittamisesta intohimottomasti, eikä kirjoittavan toimittajan pitäisikään suhtautua taitoonsa yliolkaisesti. Kyky ilmaista itseään kirjoittamalla ei ole selviö vaan lahja, jota ei ole suotu kaikille, mutta se ei ole veistos, pysyvä ja muuttumaton, kun se on kerran hakattu graniittiin.
Kirjoittaminen on elävä organismi, joka vaatii kasvaakseen huolenpitoa, kunnioitusta ja rakkautta.
Sen ravitsevinta ruokaa ovat etevämpien kirjoittajien sanat. Häikäisevä kieli imeytyy osmoosin kaltaisella mekanismilla. Lukemalla paljon oppii paljon, kirjoittamalla paljon oppii vielä enemmän. Oma teksti kerää väkevyyttä ja syvyyttä, kun kirjoittaa muutoinkin kuin työkseen.
Toimittajankin kannattaa kynäillä novelleja, runoja, esseitä ja romaaneja, vaikka tuntuisi siltä, ettei osaa. Kaunokirjallinen harjoittelu pakottaa keksimään tuoreita tapoja sanoa asioita, koska hyvä proosa ja lyriikka ovat aina uuden luomista.
Eritoten päivittäisjournalismissa on helppo ajautua kirjoittamaan klisein ja kulunein ilmauksin. Huono kieli tarttuu kuin tautiset yskökset.
Yritän aina löytää synonyymeja. Kapulakieli kannattaa teurastaa mitättömistäkin jutuista. Miksi kirjoittaa kolariuutiseen, että alkoholilla ei ollut osuutta asiaan, kun voi kirjoittaa, etteivät kuljettajat olleet humalassa?
Kirjoitan fiktiota omaksi huvikseni ja siksi, että se auttaa näkemään ja ajattelemaan eri tavoin kuin journalismi. Hyvä ohje on kirjoittaa tarina sellaisen ihmisen näkökulmasta, joka on täysin vastakkainen kuin kirjoittaja itse. Niin oppii eläytymään, mutta myös kyseenalaistamaan oman ajattelunsa, omat asenteensa, olettamuksena, mieltymyksensä ja maailmankuvansa. Tuo taito olisi tärkeä kenelle hyvänsä mutta aivan erityisesti toimittajalle, mikäli hän pyrkii edes alkeelliseen objektiivisuuteen.
Kun kirjoitan laajempaa juttua, johon käytän useamman päivän, ajattelen tekstiä miltei tauotta. Laahaan sen toimituksesta kotiin, se pesii hetkiin ennen nukahtamista, uniini, ja odottaa minua jo malttamattomana, kun herään. En ole siitä pahoillani. Nautin siitä, että tietoisuuteni ja piilotajuntani työstävät tekstiä yhdessä kiivaasti. Usein keksin tärkeitä virkkeitä tai kappaleita, kun olen jo matkalla uneen. Jotkut lauseet unohdan, jotkut muistan vielä aamulla. Jotkut ovat rehellisessä aamunvalossa roskaa, jotkut sittenkin kirkkaita, välttämättömiä.
Käytän säästeliäästi yksikön ensimmäistä persoonaa. Minä on silloin tällöin hyvä tehokeino, mutta usein myös liian helppo ja mielikuvitukseton tapa rakentaa juttuun läsnäoloa. Itsensä voi nivoa artikkeliin niinkin, ettei seiso etualalla. Kirjallisuutta lukemalla oppii kyllä metodeja.
Silti luotan omiin aisteihini, havaintoihini ja ajatteluuni. Ei kannata suojautua liiaksi haastateltavien taakse, ellei ole pakko. Kerran menin tekemään juttua taidenäyttelyn avajaisista, johon lehdistö oli kutsuttu haastattelemaan muuatta taiteilijaa. Paikan päällä kiusaantunut galleristi selitti, ettei taiteilija olekaan paikalla, koska hän on humalassa Vantaalla. Tiesin heti, että siinä on jutun kärki.
Olisin voinut jättää jutun kirjoittamatta tai tehdä häveliästä puffijournalismia, mutta se tuntui epärehelliseltä lukijoita kohtaan. Taiteilijan alkoholismista oli kerrottu julkisesti jo vuosia aiemmin, ja hän oli puhunut siitä itsekin, joten mitään sensaationhakuista sen mainitsemisessa ei ollut. Tutkin hänen kaoottisia, ahdistuneita maalauksiaan, etsin hänestä tietoa ja pohdin, mitä hänen elämässään oikein oli tapahtunut. Rakensin henkilökuvan vailla henkilöä. Tein kuvasta rehellisen mutta kunnioittavan, koska sellaisia aidoimmat henkilökuvat ovat – eivät ilkeitä, eivät makeilevia.
Seuraavana päivänä sain taiteilijan puhelimeen. Hän oli syvässä ja masentuneessa humalassa, ja epäröin, kysynkö häneltä yhtään mitään. Päihtyneiden ihmisten haastattelu on epäreilua saastan tonkimista.
Esitin kuitenkin yhden kysymyksen hänen taiteestaan, sen ahdistuneisuudesta, ja ennen kuin taiteilija löi luurin korvaani uupuneena juomisestaan, sain häneltä yhden sitaatin:
”Maailma on kaaosta, soita joskus uudelleen.”
Juttu ei olisi voinut loppua täydellisempään lauseeseen.
Kuka?
- Jan Salminen, 31, Tampere. Hämeen Sanomien toimittaja.
- Tiedotusopin opinnot Tampereen yliopistossa, luovan kirjoittamisen opintoja.
- Hämeen Sanomiin uutistoimittajaksi vuonna 2005, aiemmin kesätuurauksia ja harjoittelua Kainuun Sanomissa, Satakunnan Kansassa, Aamulehdessä ja Hämeenkyrön Sanomissa. Alalla 2000-luvun alusta saakka.
- Nautinnollisinta on, kun on aikaa rakentaa kokonaiskuva laajasta aiheesta: ahmia faktoja ja mielipiteitä ja rakentaa niistä analyysi. Parhaimmillaan ennestään vieraaseen aiheeseen syventyminen muuttaa omaa näkemystäni maailmasta.
- Rakastan sanoja, virkkeitä, tekstin muodon ja rytmin hiomista. Kirjoittaminen on elämäntapa, hengittämistä. En voisi olla muunlainen journalisti kuin kirjoittava toimittaja
Vinkit
- Luota omiin aisteihisi, havaintoihisi, tietoihisi ja ajatteluusi.
- Älä kirjoita niin kuin oletat muiden odottavan sinun kirjoittavan, vaan niin kuin mielestäsi pitäisi kirjoittaa.
- Lue jatkuvasti romaaneja, novelleja ja runoja – ja uskalla kirjoittaa niitä itse.
- Mieti synonyymeja. Aina. Hanki synonyymisanasto.
- Älä oleta, että lukija on avuton typerys, vaan kunnioita häntä ja luota hänen älyynsä.
