Sulje

Ari Heinonen

Uutiset käyttöön, uudistukset testiin

Ari Heinonen, dosentti, tiedotusopin lehtori Tampereen yliopistossa

Jospas uutiset tehtäisiin verkkolukijalle pikemminkin uudelleen ja uudelleen käytettäväksi kuin kertakäyttöisesti kulutettavaksi. Ja entäpä jos verkkolehden lukijat voisivat sekä testailla uusia virityksiä että tuoda oman antinsa kehittelytyöhön? Ja mitäpä jos nykyajan uutisten tekemisen kulttuuriin kuuluisi niin tekemisen prosessien kuin tekijöiden avautuminen yleisölle?

Tällaisia asioita pohdiskelee Mediabistron blogissaan Lauren Rabaino, joka yllyttää toimitusorganisaatioita edes kokeilemaan joitakin it-alan uusyritysten freesejä työtapoja. Tällä hän ei tarkoita latteita ideoita ilmaisista kolajuomista tai muusta pikkumukavasta, vaan järkiperäisempiä käytäntöjä naapurialan työkulttuureissa.

Niitä kuvastaa vaikkapa vapaan tilan osoittaminen ennakkoluulottomien inspiraatioiden kokeiluille ihan virallisen työajan puitteissa. Myös toimituksissa olisi yhtälailla tarpeen päästää väen luovuus irti kaiken maanisen kiireen keskellä, jos halutaan ketterän kehityksen henkeä myös journalismiin.

Rabaino on pontevasti myös sitä mieltä, että toimitustenkin kannattaisi kertoa ja näyttää lukijoille, mitä niissä on meneillään ja etenkin, mitä on tulossa. Se ei tarkoita web-kameroita toimituksiin, vaan vaikkapa verkkolehdessä hyvin näkösällä olevaa blogia toimituksen kuulumisista.

Maininnan arvoisia esimerkkejä ovat kaikille julkiset Chicago Tribunen News Apps Blog ja New York Timesin Open-blogi. ”Tekeillä olevat jutut” -osio verkkolehdessä tarjoaisi lukijoille luontevan tarttumapinnan tulla mukaan omien vinkkiensä avulla hyvässä joukkoälyn hengessä.

Rabaino ponnistaa jutussaan jo vuoden takaisesta Andrew Spittlen ehdotuksesta rinnastaa uutisen tekemistä ohjelmistokehitykseen. Spittlen mielestä journalistiseen kulttuuriin voisi hyvin tuoda juuri esimerkiksi keskeneräisten kehitelmien julkisen testauksen. Kuumaladonnan aikainen käsite valmiista ja siksi muuttamattomasta tuotteesta luontuu heikosti notkeaan verkkoaikaan.

Rabaino nostaa yhdeksi esimerkiksi Boston Globen testisaitin Beta Bostonin, jossa lukijat voivat ottaa tyyppejä ja antaa palautetta vielä keskeneräisistä uudistuksista. Myös Beta Boston on ihan kaikille julkinen eikä vain tietylle klubille rajattu.

Yksi Spittlen ehdottama kulttuuristen ajattelumallien muutos on uutisen ajatteleminen käytettävänä tuotteena – vähän siihen tapaan kuin lehtienkin lukijat käyttävät ohjelmistoja. Perinnekulttuurisesti uutinen pannaan suljettuun pakettiin ja tarjotaan lukijalle sellaisena kuin sen toimitus on määritellyt. Kun lukija on uutisen kerran kuluttanut, ei uutistuotteella ole Spittlen mukaan enää käyttöä.

Mutta voisiko uutisen tarjota niin, että lukija voi sitä täydentää, muokata tai muuten askarrella sen kanssa omaksi hyödykseen? Tässä Spittle tulee lähelle pyrkimyksiä tuoda käyttäjää palvelevaa vakavamielistä leikkisyyttä journalistiseen esitykseen.

Hyvä on. Eiväthän ohjelmistokehitys ja uutistyö ole yksi yhteen rinnastettavia tekemisiä. Eivätkä kaikki Rabainon ja Spittlen ideat ole järin uutukaisia. Mutta perusargumentti on pätevä: jos uutistyön kulttuuria ajanmukaistetaan, virikkeitä voisi hyvin hakea oman aitauksen ulkopuolelta tämän aikakauden tyyppiorganisaatioista.

> Ehdotuksia toimituskulttuurien kehittämiseksi Rabainon blogissa

> Ehdotuksia toimituskulttuurien kehittämiseksi Spittlen blogissa

> Boston Globen Beta Boston

> Chicago Tribunen News Apps Blog

> NY Timesin Open-blogi

 

Medivärldenissä bloggaava Roman Pixell katsoo, että paperiperinne on ohjannut ruotsalaisten lehtien ensimmäisiä lukulaiteversioita. Tämä näkyy niin iPad-versioiden estetiikassa kuin ominaisuuksien niukkuudessa. Pixellin mielestä web-julkaisut ovat edelleen lukijoiden kannalta antoisampia ja myös käytettävyydeltään parempia. Web-lehteen pääsemiseksi kun ei tarvitse ladata ensin sovellusta ja vielä sen päälle julkaisuja erikseen.

Pixell arvioi ruotsalaislehtien tuottaneen pettymyksen lukijoille, joiden odotukset lukulaitelehdistä olivat suuret. Nykyisissä lehdissä ei kuitenkaan ole esimerkiksi sisältöön kohdistuvia hakuja, ne eivät tarjoa mahdollisuuksia yhteisöllisyyteen tai keskusteluun eivätkä niiden sisällöt välttämättä päivity uutistapahtumien myötä. Kaikkia näitä ominaisuuksia on lukija jo tottunut pitämään itsestään selvinä verkkolehdissä.

Pixell moittii ruotsalaislehtiä myös siitä, etteivät ne ole hyödyntäneet lukulaitteiden ominaisuuksia kuten näkymän vaihtelua vaaka- ja pystyasennoissa tai kunnollista zoomausta. Julkaisijat eivät myöskään ota huomioon lukijoiden erilaisia kiinnostuksen kohteita. Lehti tarjotaan suljettuna pakettina kuten paperillakin, ja lukijan on ostettava ja nyt lisäksi myös ladattava koko julkaisu, vaikka haluaisi vain osan siitä.

Pixellin arvioita ruotsalaisista lukulaitelehdistä Mediavärldenissä:

> Vägval för tidingsappar

> Svenska pressens Ipad-missar

 

Washington Postilla on monen muun verkkolehden tapaan juttujen kommentointimahdollisuus. Nyt Post on ottanut käyttöön myös erillisen lomakkeen, jolla lukijat voivat ehdottaa korjauksia verkkolehden juttuihin. Samalla lomakkeella voi lähettää myös esimerkiksi lisätietoja jutun aiheesta. Palaute-painike on hyvin näkyvillä juttujen yhteydessä, mutta nämä lukijain viestit jäävät vain toimituksen tietoon.

Postin julkistettua uuden palvelunsa pahakielisimmät huomauttivat, ettei sitä tarvittaisi, jos lehti palkkaisi riittävästi päteviä toimittajia. Niin ikään toivottiin, että seuraavaksi Post todella korjaisi sille osoitetut virheet. Postin kunniaksi on todettava, että se julkaisi nämä kommentit.

> Washington Postin ilmoitus korjauslomakkeesta ja kommentteja siihen

 

New York Times puolestaan on ryhtynyt suosittelemaan verkkolukijoilleen heitä todennäköisesti kiinnostavia juttuja. Äkkiä ajatellen palvelu on käyttäjäystävällinen, ja sellaisena sen moni varmaan hyväksyykin.

Mutta kun suositukset perustuvat lukijoiden aikaisempaan käyttäytymiseen verkkolehdessä, palvelu voi toimia kiusallisena muistutuksena käyttäjäseurannasta. Lukijalle näytetään, mitä hän on lukenut edellisen kuukauden aikana. Henkilökohtaiset lukutottumukset esitetään osastoittain ja aihepiireittäin. Näin NY Times kertoo, että se kyllä tietää, mitä lukija lukee.

> NY Timesin juttusuosittelupalvelusta Nieman Journalism Labissa

 

Sanomalehtien pitäisi yrittää erottautua kaiken mediaähkyn keskellä taustoittavalla ja analyyttisella sisällöllä. Näin kuuluu mantra, mutta Britanniassa on nostettu epäilys sen kohdallisuudesta. Koululaisille tarkoitetussa verkkopalvelussa nykyisin bloggaava veteraanitoimittaja Richard Addis teki pieniä laskelmia ”analyyttisista” jutuista muutamassa valtalehdessä – ja väittää lajityypin kuolleen tai ainakin kituuttavan.

Addisin mukaan seitsemässä läpikäydyssä lehdessä oli analyyttisia juttuja sisällöistä selvästi alle kymmenen prosenttia. Sen sijaan mielipidejuttuja kyllä oli samoissa lehdissä ylenpalttisesti. Miksi näin?

Siksi, sanoo Addis, että melkein kuka vain voi kirjoittaa jonkinlaisen mielipiteen, mutta erittelevän ja taustoittavan jutun tekeminen vaatii ammattitaitoa. Ja se on ollut hupeneva voimavara brittilehdissä.

> Addisin kirjoitus analyysijuttujen alamäestä The Day -julkaisussa

Kommentit