Työskentelen yksin. Jos sanomalehden uutistoimittaja törmää joka päivä työssään uusiin ihmisiin, minä saatan kököttää viikon muutaman neliön työhuoneessani Helsingin Merihaassa ja puhua lähinnä vedenkeittimelle.
Tämä on vain lievää liioittelua. Työhuoneella käy vuorotellen kaksi muuta ihmistä, ja kyllähän minä keskustelen jutuistani ostavien toimittajien kanssa. Mutta suurimman osan ajasta puuhastelen yksikseni.
Olen vapaa toimittaja, jonka erikoisalaa ovat tietokoneet, elokuvat ja muu nörttikulttuuri. Tyypillisen viikon mittaan kirjoitan puolenkymmentä lyhyehköä uutista, kommenttia tai arviota sekä työskentelen yhden pidemmän jutun parissa.
Ryhdyin freelanceriksi, koska halusin päästä määräämään omista tekemisistäni.
Uskon, että keskittymällä siihen mitä osaan, kirjoitan parempia juttuja. Toivottavasti niin on käynyt.
Sen sijaan en etukäteen oikein ymmärtänyt, mitä kaikkea muuta vapaa toimittajuus tarkoittaa. Jotta pääsisi kirjoittamaan, on ensin huolehdittava muista asioista.
Ensinnäkin minusta on tullut kalenterin vanki. Viikolla, jolla tämän jutun kirjoitin, varasin aikaa kahdeksan jutun kirjoittamiseen, kahden apurahan hakemiseen, neljän elokuvan pressinäytökseen ja kahteen sählyvuoroon.
Osa keikoista on ollut tiedossa kuukausia etukäteen, osa on tullut viime viikolla.
Vapaan toimittajan elämä vaatii projektinhallintaa. Minun on koko ajan tiedettävä, kuinka paljon jonkin jutun kirjoittamiseen menee aikaa ja milloin ehdin tehdä sen. Muuten en pystyisi vastaamaan mitään, kun ostava toimittaja soittaa ja kysyy, ehtisinkö tehdä ensi viikolla yhden pikkujutun.
Sen lisäksi työ pitää hinnoitella tai laskea, montako työtuntia tarjottuun hintaan voi tehdä.
Lisäksi pitää varata aikaa laskujen kirjoittamiseen, kirjanpidon päivittämiseen ja kaikkeen muuhun sellaiseen, mihin työsuhteinen toimittaja ei törmää paitsi taistellessaan Travel-ohjelman kanssa. Välillä olisi hyvä kouluttautua ja lomaakin voisi viettää kerran–kaksi vuodessa.
Jollen pidä työaikoja kalenterin avulla kurissa, en pääse koskaan pois työpaikalta.
Toisekseen freelancerin on jatkuvasti tasapainoiltava yksinäisyyden, omapäisyyden ja monipuolisuuden välillä. Toimituksen näkökulmasta freelancer toimii kuin musta laatikko: sille annetaan tehtävänanto ja takaisin pulpahtaa juttu, joka on mahdollisimman valmis.
Totta kai neuvoa saa ja pitääkin kysyä, mutta osa ammattitaitoani on kirjoittaa halutunlainen juttu sovitussa mitassa ja aikataulussa.
Eikä kaikkialle voi tarjota samaa tavaraa. Kuluttajaan ei pitäisi kirjoittaa mallimerkintöjä vilisevää Tekniikan Maailma -kieltä, Nyt-liitteessä saa olla vähän pirullinenkin. Toisaalta hyvä freelancer ei ole pelkkä kameleontti, vaan hänen äänensä on tunnistettavissa julkaisusta toiseen. Se on hankalaa.
Työyhteisöni on väliaikainen ja virtuaalinen. Tänään saan palautetta yhdestä jutusta yhdeltä toimittajalta, huomenna tarjoan toista artikkelia toiseen paikkaan. Valtaosa viestinnästä tapahtuu sähköpostilla, kiireiset jutut soitetaan puhelimella perään.
Vapaan toimittajan paras työkaveri on ostava toimittaja, joka tietää mitä haluaa. Mitä paremmin toimeksianto on suunniteltu, sitä mukavampi se on toteuttaa, kun ei tarvitse tehdä turhaa työtä.
Työnkuvani kolmas piirre ei ole kaikille freelancereille yhteinen. Työskentelen nimittäin ensisijaisesti internetissä. Sen sijaan että reissaisin haastateltavien perässä, tuijotan tietokoneen ruutua ja mietin, miten tietotulvasta nappaisi jotain kiinnostavaa minun lukijoilleni.
Kirjaan jatkuvasti muistiin juttuvinkkejä. Osalle löytyy käyttöä heti, osa muuttaa muotoaan matkalla, osa päätyy aivan toiseen julkaisuun kuin aluksi ajattelin.
Se, mikä kelpaa pieneksi nostoksi hauskasta nettipalvelusta Nyt-liitteeseen, on luultavasti tuttua tavaraa Mikrobitin blogien lukijoille. Paperilehti kilpailee harvemmin nopeudella, joten sinne olisi syytä keksiä uusia ajatuksia eikä vain siteerata ulkomaista julkaisua, josta juttuaiheen on alkujaan löytänyt.
Verkossa vouhotetaan vauhdin perään, mutta minä yritän mieluummin kaivaa kontekstia, selittää, linkittää lähteisiin, etsiä lisää samankaltaisia tapauksia ja selvittää, miten amerikkalainen uutuusvimpain toimii Suomessa.
Netissä myös työyhteisö on erilainen. Etenkin verkkojulkaisuissa editointi tuppaa olemaan kevyttä tai saan julkaista – vai joudun julkaisemaan? – juttuni itse.
Olenkin tehnyt itsestäni julkisen idiootin moneen otteeseen. Erityisen ylpeä olen siitä, että käsittämätöntä lausemöhköfanttiani on siteerattu Aristoteleen kantapäässä.
Perustin toiminimeni alkuvuodesta 2007, enkä ole ainakaan vielä haikaillut takaisin tavalliseen työsuhteeseen. Pääsen valitsemaan aihepiirini ja määräämään työaikani. Jos joku homma ei miellytä, freelancer voi aina yrittää etsiä uusia asiakkaita, vaikka se ei ole ainakaan minulle ollut koskaan erityisen helppoa.
Silmäilen joskus vanhoja juttujani ja mietin, osaisinko tehdä jotain nyt toisin. Olenko kehittynyt vai taantunut? Kehityskeskustelutkin on käytävä oman pään sisällä.
Kuka
- Olli Sulopuisto, 31, on helsinkiläinen vapaa toimittaja. Täysipäiväinen freelancer vuodesta 2007, jota edelsivät journalistiikan opinnot Jyväskylän yliopistossa ja pätkätyöt maakuntalehdissä, Ylen paikallisuutisissa ja Jyväskylän Ylioppilaslehdessä. Gradua vaille maisteri.
- Kirjoittaa säännöllisesti Helsingin Sanomien Nyt-liitteeseen, Otavamedian Dome.fi-sivuille, Mikrobitin net.nyt-blogiin ja Kuluttaja-lehteen. Epäsäännöllisesti tekee käännöstöitä, puhuu radiossa, kuvaa videoita, kouluttaa ja taittaa lehtiä.
- Kirjoittaa kannettavalla tietokoneella ja jättää sen työhuoneelle kotiin lähtiessään – tai ainakin yrittää.
Vinkit
- Seuraa juttujen kirjoittamiseen kuluvaa aikaa vaikkapa TimeEdition-ohjelmalla. Se helpottaa aikatauluttamista.
- Tallenna jutut ja muistiinpanot nettiin, jotta pääset niihin tarvittaessa käsiksi myös muualta kuin työkoneelta. Evernote, Dropbox ja Google Docs ovat käypiä ja ilmaisia työkaluja.
- Älä ole aina töissä. Lue lehtiä välillä myös huviksi eikä juttuaiheiden toivossa.
